Uuden Ukrainan suunnittelija
Arkkitehti Marco Casagranden kiinnostus Itä-Euroopan kriisialueita kohtaan alkoi lukiossa. Nyt hän toimii tärkeässä roolissa Ukrainassa, jossa kaupunkien jälleenrakentaminen on jo käynnissä.
Hanna Freyborg HS
27.7.2025
ARKKITEHTI Marco Casagrande saapuu Karjaan asemalle mustiin pukeutuneena. Kävellen, sillä hän asuu perheineen ihan aseman vieressä.
Casagrande, 54, on suunnitellut perheelleen talon, joka istuu pastoraaliseen kesämaisemaan kuin olisi aina ollut osa sitä. Talo on tehty puusta: koivusta ja männystä.
”Haluaisin, että kaikki rakennettaisiin Suomessa puusta. Tämän taloon piirsin hankeen, ihan kirjaimellisesti kävelin sen ääriviivat lumeen. En edes tiedä, kuinka monta neliötä tässä on”, Casagrande naurahtaa.
KANSAINVÄLISESTI palkittu ja arvostettu kestävään kaupunkisuunnitteluun erikoistunut Casagrande on toiminut puolentoista vuoden ajan arkkitehtuurin professorina Harkovan yliopistossa Itä-Ukrainassa sekä King Danylo -yliopistossa Länsi-Ukrainassa.
Kun Harkovan yliopistosta otettiin Casagrandeen ensimmäistä kertaa yhteyttä, hänelle ehdotettiin, että hän luennoisi biourbanismista etänä.
”Sanoin, ettei se toimisi, vaan minun pitäisi olla fyysisesti läsnä.”
”Sota on antanut Ukrainalle sellaisen lahjan, että se on yhdistänyt itäisen ja läntisen Ukrainan”, Casagrande aloittaa.
Muuta positiivista sanottavaa Venäjän Ukrainassa käymästä hyökkäyssodasta ei sitten olekaan.
Rajakaupunki Harkova oli ennen sotaa myös aatteellisesti lähellä Venäjää. Hyökkäyssodan alettua kaupunki on paitsi pahoin vaurioitunut, myös muuttunut, sillä nyt se uhkuu ukrainalaista patriotismia.
Kaupungista on etulinjaan noin 40 kilometriä. Osa hallintoalueen kaupungeista ja kylistä on käytännössä kiinni etulinjassa.
”Kun ohjus osuu kerrostaloon, paikka siivotaan ja kaikki, mikä on korjattavissa, korjataan heti. Ukrainalaiset eivät voi sietää sotaromua kaduilla pätkääkään”, Casagrande sanoo.
Casagrande käy Harkovassa kolmen, neljän kuukauden välein. Hän viipyy aina muutaman viikon kerrallaan, sillä siirtymät vievät aikaa. Casagrande lentää Varsovaan, josta matka jatkuu yleensä junalla.
Harkovassa yliopisto on järjestänyt hänelle kaiken mahdollisen: on paikalliset avustajat eli fikserit, on majoitus. Tarvittaessa se järjestyy keskellä metsää olevassa safe housessa, turvatalossa, jonka olinpaikkaa venäläiset eivät saa selville.
”Saan yliopistolta kaiken tiedon ja tuen, mitä vain tarvitsen. Siitä huolimatta liikun Ukrainassa itsenäisesti. Tärkeintä on pysytellä turvallisella etäisyydellä kranaatin kantamasta”, Casagrande sanoo.
HARKOVA oli ennen sotaa Ukrainan merkittävimpiä teollisuuskaupunkeja. Stalinistiseen arkkitehtuuriin ei kuitenkaan ole paluuta, eivätkä ukrainalaiset sitä haluaisikaan.
Casagranden visiona on kehittää Harkovasta ekologisesti kestävä niin kutsuttu kolmannen sukupolven kaupunki, jonka arkkitehtuuri on vastakohta neuvostoajan betonibrutalismille.
”Olen arkkitehtina animisti, uskon luontoon. Arkkitehtuuri on todellisuuden taidetta, ja minulle mikään muu ei ole totta kuin luonto. Ideaalina on, että kaupunki on osa luontoa.”
Olennainen osa Casagranden työtä on pommituksissa tuhoutuneiden yhteiskunnan toiminnan kannalta merkittävien rakennusten, kuten sairaaloiden, maanalaisten koulujen ja kuntoutuskeskusten suunnittelu.
Niissäkin käytetään suomalaista puuta niin paljon kuin mahdollista. Lisäksi tuhoutuneista rakennuksista kierrätetään kaikki mahdollinen.
KUNTOUTUSTA tarvitsevat muun muassa sodassa haavoittuneet ja vammautuneet sekä Venäjälle siepatut ja sieltä palautetut ukrainalaislapset.
Ukrainassa on jopa 105 000 vammaista orpolasta.
”He eivät ehkä koskaan ole kokeneet empatiaa, ja sen vuoksi sitä on oltava rakennuksissa.”
Casagrande kutsuu ilmiötä skin-to-skin arkkitehtuuriksi, jossa rakennuksella on eräänlainen iho.
”Parhaimmillaan rakennus on kuin lämmin syli”, hän sanoo.
Ennen sotaa orpolapsia pidettiin Ukrainassa näkymättömissä. Sota on muuttanut suhtautumisen.
”On surullista, että tarvittiin sota, jotta orpolapset saatiin yhteiskunnassa näkyvin”, Casagrande sanoo.
Suunnittelussa on
muistettava myös esteettömyys, sillä Ukrainassa on kymmeniä tuhansia sodassa
liikuntakykynsä menettäneitä.
Sota voi jatkua pitkään, ja sekin pitää huomioida. Aineellisten vahinkojen minimoimiseksi rakennuksista tehdään siirrettäviä, jolloin esimerkiksi kerrostalo voidaan siirtää uuteen sijaintipaikkaan, Casagrande kertoo.
Hän toivoisi Suomen osallistuvan erityisesti maanalaisten koulujen rakentamiseen. Siihen olisi osaamista.
”Mutta toimen olisi ryhdyttävä saman tien. Tarve on valtava.”
CASAGRANDE kiinnostui itäisen Euroopan kriisialueista lukiossa Karjaalla.
Joulukuussa 1989 hän oli 18-vuotias ja töissä paikallislehdessä, kun Romaniassa puhkesi vallankumous. Häneltä kysyttiin, kiinnostaisiko juttukeikka. Tehtävänä oli seurata, pääsisivätkö avustusrekat perille.
Casagrande lähti keikalle, vaikka vanhemmat vastustivat ajatusta. Romaniassa hän todisti omin silmin, millaiseen kaaokseen maa oli joutunut. Päällimmäinen tunne ei kuitenkaan ollut pelko, vaan uteliaisuus. Aistit valpastuivat. Hän tunsi elävänsä.
Marco Casagrande
esittelee alasammutun ukrainalaisen hävittäjälentäjän äidin kirjailemaa paitaa,
eli vyshyvankaa. Kuva: Outi Pyhäranta / HS
KUN Casagrande vuonna 1993 oli kirjoittanut ylioppilaaksi, käynyt armeijan ja aloittanut arkkitehtiopinnot, häntä alkoi vetää puoleensa Bosnia. Siellä asui tyttöystävä ja siellä käytiin nykyisen Jugoslavian hajoamiseen johtanutta sotaa.
Casagrande lähti Bosniaan palkkasotilaaksi vielä saman vuonna. Hän palasi Suomeen vain lähteäkseen takaisin.
Hän kirjoitti palkkasotilasajastaan kirjan Mostarin tien liftarit (WSOY; 1997) nimimerkillä Luca Moconesi. HS kertoi vuonna 2001, että kirjassa kuvatut sotarikokset johtivat kahteen poliisitutkintaan, jotka lopetettiin, sillä riittävää näyttöä ei ollut.
Oliko kiistanalainen kirja autofiktiivinen romaani?
”Jotain sellaista. Se ei ollut dokumentaarinen, mutta kaikkea kirjoittamaani ei olisi pystynyt luomaan pelkän mielikuvituksenkaan avulla.”
Casagranden mukaan kirjoittaminen toimi terapiana.
”Sota traumatisoi aina. Sotilas on kuin viritetty
kone, josta tulee sodan jälkeen mopo. Ajattelen, että jokin on ihmisessä vialla,
jos sota ei jätä jälkeä.”
No comments:
Post a Comment