The Futurist and the Gardener were sitting in a Tolstoyan restaurant eating breakfast. The Futurist said that he had learned that 6 olives equals to one egg as nutrition facts. Then he wondered, where might the General be? They always ate the breakfast together.
”Nonsense.” Said the Gardener. ”Eggs are eggs. The General is in India.”
”In India!” The Futurist wondered and felt the envy hitting him when he was thinking on the amount of travel bonus points the General had got with his flight to India. The Futurist dismissed the envy, because he knew it was for bad and he tried to be happy for the General – traveling to India couldn’t have been any punishment for him. ”I wish I could once travel so far myself.”
The Gardener was insulted. He had just brought the Futurist to Venice to cool his travel bonus fever and then to the Holy Land, but coming to Palestine didn’t seem to count, because of the use of boats with no travel bonus point.
This time the Gardener decided to wash his hands from the travel bonus business for good and told the Futurist that he is planning a world tour and that the Futurist could follow along. There would be many places to visit old friends, they would travel in all the continents except Antarctica.
Futurist’s sucking of an olive was seized annoyingly half way in between the lips and his eyes darkened when his inner calculator started to roll on high volume. All the continents except Antarctica...bonus points beyond imagination. Traveling between the continents would foul even the time itself...one could get married several times the same time in different places the same day around the world...write 45 travel books of 15 locations from three different angles!
”I can never thank you enough of this.” Said the Futurist and spend the rest of the breakfast telling the Gardener all the places they had to visit and what airlines would be wise to use and even tried to convince him for first class seats for the long Australian flights. The Futurist forgot immediately that the trip was originally Gardeners personal journey to visit his friends and that the Futurist could come along merely of mercy. No, the Gardener was lucky one now to get such an excellent travel organizer.
In Jerusalem people were spitting on each other and the Futurist was wandering why? The Gardener said that the King had been there teaching. ”Why does the King learn to spit on people?” The Futurist asked. ”Every corner has a King.” Said the Gardener. The Futurist was asking more about the King, but the Gardener told to shut up. ”You can’t talk about the King.” He said. ”The King is dead.”
The Futurist was a bit disappointed, when they had to visit Jordan to see some caves and the trip was done on a bus. A similar let down was Egypt, which was also a bus trip. They checked out some pyramids and some hall with pillars and then traveled to the Valley of the Kings. There the Futurist remembered the King from Jerusalem and asked the Gardener, why the people were obeying the King? They must have known spitting on each other was rather impolite?
The Gardener said that these people were blind; the King had blurred their minds. He explained that because the house needs fresh air and since the corners and windy the King is standing in the corner and blocking the natural ventilation. Then the Gardener was pointing at the Valley of the Kings and said that there is a valley full of those bastards. ”That’s as dry as a King gets.”
He tried to joke that actually the dead Kings should be positioned bent over and head down in a swamp so their behind would act as moose licking salt stone. Futurist didn’t think it was funny. He sympathies were on the King’s side. A King was not a King for nothing. A King, almost an Emperor. The ruler on Earth from the mercy of God.
The Gardener was describing how in the valley had once been a whole city for the workers digging the grave for the King. If the King would never die, they would have been unemployed. The Gardener said that the grave diggers were his friends among the cloth washers and the fishermen on Nile.
Finally was airplane time. Short visit to the Maya pyramids and then some Inca and Aztec ruins. In South-America the Gardener said that here the soul of the continent would be very deep. This had to do with the enormous decomposing process of the jungle. Then he said that the slums of the cities are also jungles. From the window of the airplane he showed the Futurist clear-cut areas in the jungle and cried. Same way he showed the city center and the slums around it when landing to Sao Paolo.
”The King wants a sensitive mind. He needs to cause pain and to feel causing some pain to replicate the very pain that has caused his own confusion – to argument himself. Of course he is the first one to cry, such a sensitive man.”
In South-America the Futurist was interested in two things: music and ladies. He himself was quite instrumental and played at least piano and saxophone and therefore didn’t feel like a stranger with the Latino rhythms. He even danced in a bar after a line of refreshments. Everywhere the ladies were interested of him and good-looking too. The Gardener was so narrow-minded that everybody was prostitutes to him and somehow ”owning to the King” and that the depth would only grow with the age.
Futurist had become quite skeptical toward the Gardener’s King –thinking and on this leg of their world tour decided to start taking care of the Gardener’s mental health – the King was obviously driving him insane. The Gardener had clearly some serious issues to deal with. One night drunk he had been shouting that he would kill the King.
”What is right and what is wrong? I know it: the King has to die. This is my nature. If I don’t believe in my nature, then what is right and what is wrong? The King has to die and I have found one again. If I don’t kill it, it will become a horror – my horror.”
Next day in a hang-over they hit a plane and flew to North-East Siberia, to Magadan. The long flight with a lot of plane changes was enjoyable for the Futurist. They showed many good movies in the planes and the stewardesses served them excellently. They drank gin-tonics and bloody-maries, calvados with coffees. The Gardener didn’t seem to understand.
From Magadan they took an all terrain Russian van further north to the Chukchi Peninsula, where the Gardener wanted to visit his friend Chukchi and the Chukchi’s friend Tundra-friend. The Chukchi was living by the sea and mainly hunting some seals and walrus, sometimes fishing for salmon. The Tundra-friend was taking care of some reindeers and together they were exchanging some goods.
The seaside Chukchies village was an interesting house made out of whale skeleton. It had once been covered with skin and people had actually been living in it. Now only bones were left. It looked like it had been a big whale and people had lived in it like Jonah in Bible. The backbone was the main roof beam and the ribs were the pillars.
”This village is at least 15.000 years old.” Said the Gardener. Futurist thought the wooden plank houses looked exactly like the ones in Magadan and therefore not likely older than maybe 20 years. Then the Gardener explained that before the people were living in leather tens. ”Right, and who had build the houses then?” The Futurist was thinking. ”The King, I suppose...”
In the evening when they were drinking with the Chukdchies the Futurist found out that the Gardener’s friend had murdered his own grandmother. The granny had got old and a family member had to kill her. Futurist could not take this. He gave a lecture, that old people should be respected. The Chukchies couldn’t agree more. They thought it was very respectable to kill an old person.
”Thinking something is one thing. To murder your own grandmother is completely another thing.” The Futurist said firmly and walked out of the house. He came back after some 10 seconds, it was very cold out there in the tundra.
When they were flying from Magadan to Tokyo via Vladivostok the Futurist was talking over and over again the granny-murdering thing. It was clearly bothering him. The Gardener tried to explain that this was an old custom for the Chukchies and most likely the old grandmother didn’t fancy just to hang around as an extra mouth among the poor hunter-gatherers. The Gardener said that is was not a question of moral, but something else. Also a dog would eat its sick puppies.
Then he showed a picture of a beautiful monk looking guy in the in-flight magazine. The guy was standing in a golden oriental dress under a rain of gold sand. He was like a sage and the gold sand was piling around him like in a time glass. The Gardener said that this was a show to make the people think that the artist was Buddha and that they are sharing a divine moment.
”This man doesn’t kill his grandmother.” Said the Gardener. ”He is the King and he has the power to tell people, what is really happening and he has the power to tell what is moral. He will tell people: open your mind and then hack in his own code. Only you can do this, he will say, and he will destroy innocence and beauty.”
The Futurist didn’t want to listen any longer. The bold man in the golden rain was for sure not worse the granny-killing Chuchi. And what if the is gifted and the people want to follow him? He did not look like the King either. King would have been choppier and most likely having a beard.
”The idea to cause pain and to make people believing in the coded moral is a King idea.” Gardener was repeating himself. ”When nothing bad has ever happened, but a man is raped, the soul will go crazy. At least by then the King must die.”
Futurist had to look the Gardener in the eyes and say that he must stop repeating himself. The Gardener went quiet and didn’t say a work until Tokyo. ”The King must die.”
Tokyo was fun indeed. They went to a theatre to check out the Japan Faust and met an interesting theatre director and his crew. They all seemed to know the Gardener. The theatre construction itself was interesting too. It was a movable big tent on top of scaffoldings. It looked actually like a worn out circus and the theatre people were living it. They cooked together and children were running around happily. The Director seemed to be a very wise man and his wife the bhuto dancer was extremely interesting.
In that way the bhuto dancer was a bit strange that when the Futurist was asking her, where had she learned to dance, she replied that actually she is an insect. ”She really is an insect.” The wise Director said and was staring at the Futurist. ”You do understand?”
The Gardener and the Director were talking about the King. They both seemed to know him well. The Director said that now the King has started to preach about love and that he could melt together with his partner. He was teaching people gymnastic exercise that would reinforce their inner spirits.
”The same old game.” Said the Gardener and shook his head. ”It won’t take long until the people will start acting for themselves, suffering and sacrificing for the good thing.”
In Japan they went to the Zen gardens of Kyoto. They were great. In the Zen garden the Futurist kept thinking on the insect bhuto dancer. Somehow it made sense.
Then they took a plane to Saudi-Arabia and made the hiking to the Mecca. Then to Turkey and again some cave and Gardener preaching the good things about the cave man –style and how this could be adapted to the modern cities. In Europe they visited some medieval cathedrals and Stonehenge. In Spain they went to the Arabic palaces, the same in Istanbul. In Norway they saw a Viking boat and then they flew to Moscow and to the Red Square, where the Gardener was again very sentimental.
After Moscow followed a strange journey to Melbourne Australia where the Gardener insisted to start collecting trash bags from houses. The Futurist did not want to do this and so the Gardener hooked up with garbage truck drivers touring the city early at nights. The Futurist was fascinated by the 7-11 convenient stores that would never close up and where he started to collect Hello Kitty –magnets that you would get along the groceries.
In the garbage trucks the Gardener was listening what kind of people would live in the different houses. The truck drivers knew everybody in town based on the garbage that they produced. They would know who had just got rich and they knew who would recycle. After a while collecting garbage the Gardener informed they would move on, the King was not in town.
The King had obviously moved to Vietnam, because the next flight was to Hanoi. There again the Gardener hooked up with a garbage truck and started to sort out the city. One day the Gardener got a package to the hotel. The Blacksmith who was in Kazakhstan had sent it. The Gardener opened the package and there was an assault rifle with some photos of the Blacksmith with two women in desert. The Gardener checked the gun and put it then to a basketball bag, which he took along when he went to his garbage duty.
Next morning the move to the airport was surprising and fast. The plane was to India, where obviously the General was too. On the way to the airport the Futurist noted that the Gardener had forgotten his baseball bag. ”Shut your mouth.” The Gardener whispered angrily. The Futurist took it as an insult and did not say a word until the cosmic wells of North-India.
The cosmic wells were as the name perfectly describes wells dug to the ground where one should descend to watch the stars. The Futurist thought it made no sense. One could see more stars standing on the ground. Anyway, the Gardener seemed to be fascinated. He was arguing that the cosmic well will in a way open the visitors mind and the focus it to the movements of the cosmos. That moment the Futurist remembered, who also opens the minds and he said to the Gardener, that he sounded exactly like the King.
To a slight disappointment for the Futurist the Gardener did not loose his temper. On the contrary he turned quietly to the Futurist and said that the King is dead.
Sunday, October 7, 2007
Vilen Künnapu foreword
Temples and Towers
FOREWORD
Vilen Künnapu’s architecture is approaching the field of architectonic acupuncture. The mandalas, towers and axises are building a connection between the unknown and the forgotten in the simple trust that the energy exists. In this eternity –based new architecture of Künnapu’s is present a confused quality of revolution. Confused in a constructive sense - not knowing what the revolution is, but that it is worth fighting for. This kind of calling is not normal. If we would be talking about religion, architecture would be theology and Vilen Künnapu a mystic.
The Towers and Temples –architecture is related to big mysteries. They are thought to be mediators between the existing human beings and higher realities. These models are incarnations of the energy centre architecture of the Egyptians, Mayas, Buddhists, Copts, Hindus, Sufis and many others in every time and in everywhere.
Vilen Künnapu has played himself out of time and out of place. This architecture does not qualify to the material speculations of the world as we know it. This architecture can not make a bankruptcy.
Foreword published in Vilen Künnapu's book Temples and Towers, Estonia, 2007
FOREWORD
Vilen Künnapu’s architecture is approaching the field of architectonic acupuncture. The mandalas, towers and axises are building a connection between the unknown and the forgotten in the simple trust that the energy exists. In this eternity –based new architecture of Künnapu’s is present a confused quality of revolution. Confused in a constructive sense - not knowing what the revolution is, but that it is worth fighting for. This kind of calling is not normal. If we would be talking about religion, architecture would be theology and Vilen Künnapu a mystic.
The Towers and Temples –architecture is related to big mysteries. They are thought to be mediators between the existing human beings and higher realities. These models are incarnations of the energy centre architecture of the Egyptians, Mayas, Buddhists, Copts, Hindus, Sufis and many others in every time and in everywhere.
Vilen Künnapu has played himself out of time and out of place. This architecture does not qualify to the material speculations of the world as we know it. This architecture can not make a bankruptcy.
Foreword published in Vilen Künnapu's book Temples and Towers, Estonia, 2007
RUSSIA - the diesel engine of art
RUSSIA – the diesel engine of art
蘇俄-藝術中的柴由引擎
The question about the Russian architecture or Russian art is the same as the question of the Russian soul. The Russian soul is big, it is very wide, it is sort of old and it is definitely very close to heart. Judged by the modern media or the modern urban art the real Russian soul today has no value. Also for the Russians the soul is in mental crisis – it appears.
Russia has produced the biggest steps of contemporary theater after the Greeks. Russians invented the big movies. Russians build Kremlin and St. Petersburg just to laugh for the West - half drunk and in straight connection to the mysticism of the chanting of the monks and dieing of the land slaves. Russians stole all Hitler’s paintings. Dostoyevsky, Chekhov, Gogol – they were not Russians for joke and the biggest of them all: Tolstoy. All the ballets and symphonies Revolution in painting (Malevitch), revolution in architecture (Constructivism), revolution in cinema (Eisenstein), revolution in politics (Lenin).
And now: boring. Barbie –style glass architecture. Fake lesbians singing pop songs in English. Two Lenin –copy middle aged men posing to American 50 years old cheer leaders in a fancy air conditioned coffee shop.
Power Architecture
In Russia art has for long had a special meaning for the normal people. They feel that the art is for them and they are proud of their great culture. In the communist times the normal citizen could go for free to the finest museums of the world like the Hermitage in St. Petersburg. All the museums were for free, theatre was for free, cinema for free, circus for free and so on. Art was everywhere for the proletariat.
It did not matter weather you walked the boulevards of Moscow or St. Petersburg or on a muddy road of a collective farm Kolkhoz, one thing granted was public art. Dynamic sculptures of the Soviet Realism praising the heroes of the Great Patriotic War. Lenin rising to the skies even in the smallest of the villages. Also posters of high end graphic art all around the walls.
In Soviet Union the fine arts did not mean art for fine people, but as the Constructivists in the 1920’s proclaimed: we will drive a train of art to the places where art has never been seen before.
Of course the art as the Soviet Constructivists too served one cause – the revolution. In the beginning of the Bolshevik revolution Lenin realized how to use art in engaging and mesmerizing big publics. The Constructivists were perfect for his cause. They did not mind of the traditional disciplines of art but freely mixed architecture with sculpture, movie, theatre and all the other performance arts. They produced to him striking posters and agitative movies and as they promised, they constructed even trains to drive the Bolshevik art to the remotest of the villages. These trains were called Agitation Trains.
Soon the peasants and factory workers could see themselves as heroes of work in the graphics all around the empire and in the post stamps. They were farming even in the money. They were told that for them was build the amazing constructions of industrial or ultra modern urban architecture. Eisenstein made them almost religious icons in his movies like Battleship Potemkin or The Strike.
The Constructivists run wild till the end of 20’s but then Josef Stalin put his heavy hand on art and architecture and the tone became more serious. No longer did the art and architecture serve the cause of the proletariat but to underline and manifest the power of Stalin. A new era of Stalinism became.
When you visit any of the great cities of Russia you will meet the power architecture that of Stalinism. Brutal and dark color classic style concrete buildings or the so called Tooth of Stalin, the obligatory skyscraper as straight from Fritz Lang’s movie Metropolis rising above city as if guarding it like a watch dog.
Every state office was a Stalinist colossal monument and people felt very small to enter. To house the common people the Soviets developed the new style of social architecture called the Soviet Realism. Tens or hundreds of thousands of people were moved into the newly build concrete element satellite towns around Moscow or any big city. These buildings still exists and you will meet them when you visit Moscow or St. Petersburg. But they are not alone. There was a long time of Russian history before the Bolsheviks and now some 15 years of the modern era of the post-communist Russia.
The Cry of the Architects
The time before the communism is easy for the Russians to handle. This is the classic period that produced the great literature of the 19th hundreds, the ballets and so on. The was build the two great capitals of Russia too: Moscow from the Middle Ages onwards and St. Petersburg in the 18th century. In these two cities the Russians can feel their soul articulated in the finest ways architecture can ever do.
Red Square and Kremlin is the heart of Moscow and Russia while basically all of St. Petersburg is more or less an outdoor museum in a good sense like Venice. The both cities are full of Czar time classic buildings and Byzantine churches along wide boulevards and ring roads. Parks are plenty and people use their cities in a very physical way enjoying their cities as their home. Both the Muscovites and the St. Petersburg people are extremely proud of their home cities, but the city of the pride is the old city - the new time after the collapse of the Soviet Union is more traumatic.
Go to Moscow and the bank buildings are already surrounding the Red Square – the holiest of the holiest. The big oil-giants flashing their neon names like Jukos or Lukoil facing the tomb of Vladimir Iljich Lenin – how far can you go? Is Russia dead?
No: still the Red Square rules. Maybe the most hard core urban space in the world. Nothing can touch it. The forever mushroom towers of the cathedrals carrying both the Orthodox Christian cross as well as the communist red star in a pure balance. As when the Christians had to deal with the pagans and the Shamanistic Russian peasants in the Middle Ages (see: Andrei
Tarkovsky: Andrei Rublyev) so had the communists to deal with the gold framed icons and the mysticism of the Byzantine. Vladimir Putin on top of Vladimir Lenin on top of Ivan the Terrible. They all breath the same air of Russia. Not the same air as in the air conditioned coffee shop.
St. Basil’s Cathedral of the Red Square was started in 1552 by two Russian architects on the commands of the Czar Ivan the Terrible to build up a monument celebrating the final victory over the barbaric Tartarts. Hallucinating colors on the twisting top of the towers and the fantastic red brick work – the building breathes - it is not a building anymore, it really exists. Ivan the Terrible liked the work too. He made the architects blind by boiling their eyes with a red hot dagger so that they could never make another cathedral like St. Basil’s again. Russians love the Cathedral – Ivan, he united the country, Jukos and Lukoil are just hanging around. You can still hear the scream of the architects on the Red Square. Then go to Mc Donald’s just around the corner.
While on the Red Square you can feel Ivan the Terrible in the Russian Dark Ages making his decisions to destroy the Tartars on the shopping streets of Moscow you just feel poor. Moscow is really one of the most expensive cities of the world and the most expensive what comes to the rents. St. Petersburg – very expensive too. The rich elite walking in high heels and mini skirts in -30 degrees cold having their champagne and caviar for breakfast. Nothing has changed since Tolstoy. The upper class and the peasants have always been way apart in Russia and it seems to be perfectly okay, as being part of the soul. Bolsheviks made a short gap for the rich to parade the boulevards but now the citizens are proud to announce: they are back. In Moscow more US dollar millionaires than in any other city of the world.
St. Petersburg is phenomenal. Build in the 18th century by Czar Peter the Great the city is called the Venice of the North. The original swamp delta of the river Neva was then controlled by elegant canals, countless bridges and whole city was build in neo classic style to open a gate to West. Moscow is in the middle of Russia, while St. Petersburg was created as a port city to the Baltic Sea.
Compared to Moscow’s 10 million hectic citizens the 5 million St. Petersburg people walk slower their wide boulevards and they have art museums comparable to the Louvers of Paris. For many of the Russian elite Moscow is the city to work and St. Petersburg the city to be.
The Barbie Byzantine
What comes to the architecture of the time after the collapse of the Soviet Union – nothing much to say. All the money and gold was taken over by the nowadays elite of the Russians - the Oligarchs, who control the banks, the oil and so on. Since the Proletarian State is no longer the host of the architects and artist they now please the new king and architecture and art has become decoration for the rich.
The both centers Moscow and St. Petersburg have become so expensive in their city centers that normal people have nothing to do in there. The old buildings are mainly remained untouched while the communist era buildings are being knocked down one by one to be replaced by the strangest constructions of glass and stainless steel. They are truly a fascinating mix of star ship utopias (Juri Gagarin – first man in space) and dream works of a Barbie castle with a tip of Byzantine twist.
You can see housing areas of the gypsy mafia (Perm and Yekaterinburg cities in the Ural are controlled by a gypsy mafia matriarch) where the separate and ultra security one family houses are literally looking as cream cakes. You can drive in a pastry shop of architecture guarded by Caucasian machine gun men. Anything seems to go and the Russians are a bit ashamed. After such an intimate previous relationship with the art the people ask, where did the artists and architects go?
Also the monetary elite does not believe in their new money architecture either. They live in the old classic stone houses with modern interiors only to escape as often as they can to the countryside and into an old wooden forest house – Dacha to live like the elite always has lived in Russia, breathing the clean country air and slaving the rest of the people. Dacha though is pretty much alike the houses of the peasants.
No matter of the architecture Moscow and St. Petersburg are very different cities in the different seasons of the year. In the winter the both cities are really cold, clean, silent and somehow very physical. People are ice-skating on the frozen rivers and make barbeque in the city parks when the spit literally freezes in the air. The smoke of the cars is hanging behind them almost white and everybody has a similar fur hat. Air is sort of a good to breath. The windows of the houses are frozen and the houses look very intimate. When somebody lights a candle in his window table the ice on the window will melt and you can see in and inside seems to be very warm. In summer it is hot and polluted and people scream aloud. Anybody who can will withdraw to the countryside. The buildings are grey and the windows are black. Autumn is time for crying and romantics and the Russians do cry a lot. On Spring time the hell breaks loose. The ice on the rivers cracks away, you pick up the frozen bodies from under the snow and the cities are born again.
Toplo - the Heat
The surface of Moscow is hard, but inside is pulsating still the big Russian soul. By the citizens Moscow is treated more as a soul than a city and they are proud to be part of if. This soul finds it hard to take shape in the new architecture. Also for other arts all kind of revolution seems to be far away and a new kick is wanted. Or a very old one.
In the late years the Russian artists and architects have stood aside from the more western dominated genres of the international contemporary art / architecture Biennales and Triennials. Also the curators have been shy to go Russia and not so much invited either. Much of this is inherited from the times of the Iron Curtain when world including the art world was divided in two and Moscow was the center of the other one.
Back then inside the East and Soviet Union was happening enough. In the 1980´s the small Taganka theatre of Moscow with Vladimir Visotsky as its star could shook the whole country and Soviet system by critical plays and ballads. Everybody in Russia knows the then forbidden songs handed hand to hand on C - cassets recorded on the plays. Architecture looked back to the Constructivism movement of the early revolutionary times and started to mix architecture with other disciplines of art - like poetry or punk -rock. Architects like Vilen Künnapu could be forbidden to construct anything, because the buildings were too powerful and challenging the Stalinist doctrine. None of this happens anymore and the Russians feel that the artists have left them watching the posters of money.
For the Russian contemporary art and the connection between the East and West the summer 2006 will be most interesting. The both capitals of Russia Moscow and St. Petersburg have come together to launch the biggest contemporary art event in the Russian history ever. The venue is called Toplo, roughly translated to something like Heat. The both cities are challenging 10 international and 10 Russian individuals or groups to intervene in the two cities by different disciplines and methods of contemporary art and architecture to gain a straight interface with the heat of the city or the soul. Sort of an attempt of urban acupuncture to bring the Chi of the city to meet the surface. Nothing like this has ever been seen in Russia and Toplo is also in the very focus of the international art world during the summer 06.
Grandmother
Toplo is supposed to answer and show what is the Russian contemporary architecture and art today and what is its position in the world. Before Toplo, to talk about the Russian soul or art it is better to leave the city.
Outside the city you can see something interesting, like something that can really to be described as Russian architecture. This is the small house. The same small wooden house from the East border of Finland to the Pacific ocean all the way across Siberia. In the Europe and West the small house would be build on a stone foundation – to make it permanent, so that the timber would not get wet and rotten. For the Russians, this stone foundation does not exist. For them the Eternity is not to build your house on the stone foundation but straight to the wet ground and let the lowest logs rotten for good. Then you change them or then the house tilts to some of the sides or what ever – this change, fatality and accident is more close to the Russian Eternity than a house that is build to stand straight. There is not one hut standing straight in the whole Russia and people live happily in them. They can be hundreds of years old - with Internet.
This housing is something between the nomads and urbanism. Like some sort of a transit area that later on has been found to be exiting. There is countless of similar kind of villages or collective farms / Kolkhozes around Russia with exactly the same house. The house lives in a very close connection to the nature and will get another coat of chopped fire wood on the Northern side during the winter. This house has no monetary value, the only value that exists is the humanistic value – it is my grandmother’s house.
Babushka, the grandmother is bigger in Russia than anywhere in the world. In general the man population drinks themselves to death by the age 53, so no grandfathers around. The grandmothers will stay in their native villages while young men move to cities. The cities turn out to be violent, aggressive and stupid like the young men. The villages are soft and run by the grandmothers. They preserve the old values including the architecture. On the fields you will see many women and an occasional sober man. When you enter a Russian city you will feel unsecured. When you enter a Russian village you will feel very humane and welcome.
Russia is a country of great contrasts – between the cities and the countryside, between the modern times and the eternal Russian ways, between the people and the elite. Everyone in Russia believes in the common Russian soul though and that it is generated by the common Russian people. To get a good picture of the power of the Russian art and architecture see Andrei Tarkovsky’s movie Stalker from 1978.
It is said that the Russian soul is slow to wake up but when woken it is unbeatable. For the same reason the Russian army is compared to a diesel engine – no fancy tricks, slow to warm up but then again runs forever. I have a feeling that the great Russian soul of art has been sleeping now for quite a while and is possibly about to wake up. This diesel engine has caused revolutions before. It is interesting to see what the Toplo Contemporary Art can produce. What is cooking inside Russia now? They have been silent too long.
The pictures on this article are taken during a car trip from Finland to Japan across Siberia in summer 2002 and on a motorcycle trip from Finland to China across Kazakhstan in Autumn 2004.
BOX
Miss Nikita Wu from Taiwan will participate in the Toplo 2006 Contemporary Art in Moscow and St. Petersburg as an invited artist. She will join an international task force C-Laboratory (www.clab.fi) to create a work Urban Acupuncture for the both cities. The work will move between architecture, urban planning, installation art and performance art. Miss Wu will also be the editor in chief of a free newspaper “Covjek” to be produced for the Toplo exhibitions in the both cities.
Published in Taiwan Performance Arts -magazine, 2005
蘇俄-藝術中的柴由引擎
The question about the Russian architecture or Russian art is the same as the question of the Russian soul. The Russian soul is big, it is very wide, it is sort of old and it is definitely very close to heart. Judged by the modern media or the modern urban art the real Russian soul today has no value. Also for the Russians the soul is in mental crisis – it appears.
Russia has produced the biggest steps of contemporary theater after the Greeks. Russians invented the big movies. Russians build Kremlin and St. Petersburg just to laugh for the West - half drunk and in straight connection to the mysticism of the chanting of the monks and dieing of the land slaves. Russians stole all Hitler’s paintings. Dostoyevsky, Chekhov, Gogol – they were not Russians for joke and the biggest of them all: Tolstoy. All the ballets and symphonies Revolution in painting (Malevitch), revolution in architecture (Constructivism), revolution in cinema (Eisenstein), revolution in politics (Lenin).
And now: boring. Barbie –style glass architecture. Fake lesbians singing pop songs in English. Two Lenin –copy middle aged men posing to American 50 years old cheer leaders in a fancy air conditioned coffee shop.
Power Architecture
In Russia art has for long had a special meaning for the normal people. They feel that the art is for them and they are proud of their great culture. In the communist times the normal citizen could go for free to the finest museums of the world like the Hermitage in St. Petersburg. All the museums were for free, theatre was for free, cinema for free, circus for free and so on. Art was everywhere for the proletariat.
It did not matter weather you walked the boulevards of Moscow or St. Petersburg or on a muddy road of a collective farm Kolkhoz, one thing granted was public art. Dynamic sculptures of the Soviet Realism praising the heroes of the Great Patriotic War. Lenin rising to the skies even in the smallest of the villages. Also posters of high end graphic art all around the walls.
In Soviet Union the fine arts did not mean art for fine people, but as the Constructivists in the 1920’s proclaimed: we will drive a train of art to the places where art has never been seen before.
Of course the art as the Soviet Constructivists too served one cause – the revolution. In the beginning of the Bolshevik revolution Lenin realized how to use art in engaging and mesmerizing big publics. The Constructivists were perfect for his cause. They did not mind of the traditional disciplines of art but freely mixed architecture with sculpture, movie, theatre and all the other performance arts. They produced to him striking posters and agitative movies and as they promised, they constructed even trains to drive the Bolshevik art to the remotest of the villages. These trains were called Agitation Trains.
Soon the peasants and factory workers could see themselves as heroes of work in the graphics all around the empire and in the post stamps. They were farming even in the money. They were told that for them was build the amazing constructions of industrial or ultra modern urban architecture. Eisenstein made them almost religious icons in his movies like Battleship Potemkin or The Strike.
The Constructivists run wild till the end of 20’s but then Josef Stalin put his heavy hand on art and architecture and the tone became more serious. No longer did the art and architecture serve the cause of the proletariat but to underline and manifest the power of Stalin. A new era of Stalinism became.
When you visit any of the great cities of Russia you will meet the power architecture that of Stalinism. Brutal and dark color classic style concrete buildings or the so called Tooth of Stalin, the obligatory skyscraper as straight from Fritz Lang’s movie Metropolis rising above city as if guarding it like a watch dog.
Every state office was a Stalinist colossal monument and people felt very small to enter. To house the common people the Soviets developed the new style of social architecture called the Soviet Realism. Tens or hundreds of thousands of people were moved into the newly build concrete element satellite towns around Moscow or any big city. These buildings still exists and you will meet them when you visit Moscow or St. Petersburg. But they are not alone. There was a long time of Russian history before the Bolsheviks and now some 15 years of the modern era of the post-communist Russia.
The Cry of the Architects
The time before the communism is easy for the Russians to handle. This is the classic period that produced the great literature of the 19th hundreds, the ballets and so on. The was build the two great capitals of Russia too: Moscow from the Middle Ages onwards and St. Petersburg in the 18th century. In these two cities the Russians can feel their soul articulated in the finest ways architecture can ever do.
Red Square and Kremlin is the heart of Moscow and Russia while basically all of St. Petersburg is more or less an outdoor museum in a good sense like Venice. The both cities are full of Czar time classic buildings and Byzantine churches along wide boulevards and ring roads. Parks are plenty and people use their cities in a very physical way enjoying their cities as their home. Both the Muscovites and the St. Petersburg people are extremely proud of their home cities, but the city of the pride is the old city - the new time after the collapse of the Soviet Union is more traumatic.
Go to Moscow and the bank buildings are already surrounding the Red Square – the holiest of the holiest. The big oil-giants flashing their neon names like Jukos or Lukoil facing the tomb of Vladimir Iljich Lenin – how far can you go? Is Russia dead?
No: still the Red Square rules. Maybe the most hard core urban space in the world. Nothing can touch it. The forever mushroom towers of the cathedrals carrying both the Orthodox Christian cross as well as the communist red star in a pure balance. As when the Christians had to deal with the pagans and the Shamanistic Russian peasants in the Middle Ages (see: Andrei
Tarkovsky: Andrei Rublyev) so had the communists to deal with the gold framed icons and the mysticism of the Byzantine. Vladimir Putin on top of Vladimir Lenin on top of Ivan the Terrible. They all breath the same air of Russia. Not the same air as in the air conditioned coffee shop.
St. Basil’s Cathedral of the Red Square was started in 1552 by two Russian architects on the commands of the Czar Ivan the Terrible to build up a monument celebrating the final victory over the barbaric Tartarts. Hallucinating colors on the twisting top of the towers and the fantastic red brick work – the building breathes - it is not a building anymore, it really exists. Ivan the Terrible liked the work too. He made the architects blind by boiling their eyes with a red hot dagger so that they could never make another cathedral like St. Basil’s again. Russians love the Cathedral – Ivan, he united the country, Jukos and Lukoil are just hanging around. You can still hear the scream of the architects on the Red Square. Then go to Mc Donald’s just around the corner.
While on the Red Square you can feel Ivan the Terrible in the Russian Dark Ages making his decisions to destroy the Tartars on the shopping streets of Moscow you just feel poor. Moscow is really one of the most expensive cities of the world and the most expensive what comes to the rents. St. Petersburg – very expensive too. The rich elite walking in high heels and mini skirts in -30 degrees cold having their champagne and caviar for breakfast. Nothing has changed since Tolstoy. The upper class and the peasants have always been way apart in Russia and it seems to be perfectly okay, as being part of the soul. Bolsheviks made a short gap for the rich to parade the boulevards but now the citizens are proud to announce: they are back. In Moscow more US dollar millionaires than in any other city of the world.
St. Petersburg is phenomenal. Build in the 18th century by Czar Peter the Great the city is called the Venice of the North. The original swamp delta of the river Neva was then controlled by elegant canals, countless bridges and whole city was build in neo classic style to open a gate to West. Moscow is in the middle of Russia, while St. Petersburg was created as a port city to the Baltic Sea.
Compared to Moscow’s 10 million hectic citizens the 5 million St. Petersburg people walk slower their wide boulevards and they have art museums comparable to the Louvers of Paris. For many of the Russian elite Moscow is the city to work and St. Petersburg the city to be.
The Barbie Byzantine
What comes to the architecture of the time after the collapse of the Soviet Union – nothing much to say. All the money and gold was taken over by the nowadays elite of the Russians - the Oligarchs, who control the banks, the oil and so on. Since the Proletarian State is no longer the host of the architects and artist they now please the new king and architecture and art has become decoration for the rich.
The both centers Moscow and St. Petersburg have become so expensive in their city centers that normal people have nothing to do in there. The old buildings are mainly remained untouched while the communist era buildings are being knocked down one by one to be replaced by the strangest constructions of glass and stainless steel. They are truly a fascinating mix of star ship utopias (Juri Gagarin – first man in space) and dream works of a Barbie castle with a tip of Byzantine twist.
You can see housing areas of the gypsy mafia (Perm and Yekaterinburg cities in the Ural are controlled by a gypsy mafia matriarch) where the separate and ultra security one family houses are literally looking as cream cakes. You can drive in a pastry shop of architecture guarded by Caucasian machine gun men. Anything seems to go and the Russians are a bit ashamed. After such an intimate previous relationship with the art the people ask, where did the artists and architects go?
Also the monetary elite does not believe in their new money architecture either. They live in the old classic stone houses with modern interiors only to escape as often as they can to the countryside and into an old wooden forest house – Dacha to live like the elite always has lived in Russia, breathing the clean country air and slaving the rest of the people. Dacha though is pretty much alike the houses of the peasants.
No matter of the architecture Moscow and St. Petersburg are very different cities in the different seasons of the year. In the winter the both cities are really cold, clean, silent and somehow very physical. People are ice-skating on the frozen rivers and make barbeque in the city parks when the spit literally freezes in the air. The smoke of the cars is hanging behind them almost white and everybody has a similar fur hat. Air is sort of a good to breath. The windows of the houses are frozen and the houses look very intimate. When somebody lights a candle in his window table the ice on the window will melt and you can see in and inside seems to be very warm. In summer it is hot and polluted and people scream aloud. Anybody who can will withdraw to the countryside. The buildings are grey and the windows are black. Autumn is time for crying and romantics and the Russians do cry a lot. On Spring time the hell breaks loose. The ice on the rivers cracks away, you pick up the frozen bodies from under the snow and the cities are born again.
Toplo - the Heat
The surface of Moscow is hard, but inside is pulsating still the big Russian soul. By the citizens Moscow is treated more as a soul than a city and they are proud to be part of if. This soul finds it hard to take shape in the new architecture. Also for other arts all kind of revolution seems to be far away and a new kick is wanted. Or a very old one.
In the late years the Russian artists and architects have stood aside from the more western dominated genres of the international contemporary art / architecture Biennales and Triennials. Also the curators have been shy to go Russia and not so much invited either. Much of this is inherited from the times of the Iron Curtain when world including the art world was divided in two and Moscow was the center of the other one.
Back then inside the East and Soviet Union was happening enough. In the 1980´s the small Taganka theatre of Moscow with Vladimir Visotsky as its star could shook the whole country and Soviet system by critical plays and ballads. Everybody in Russia knows the then forbidden songs handed hand to hand on C - cassets recorded on the plays. Architecture looked back to the Constructivism movement of the early revolutionary times and started to mix architecture with other disciplines of art - like poetry or punk -rock. Architects like Vilen Künnapu could be forbidden to construct anything, because the buildings were too powerful and challenging the Stalinist doctrine. None of this happens anymore and the Russians feel that the artists have left them watching the posters of money.
For the Russian contemporary art and the connection between the East and West the summer 2006 will be most interesting. The both capitals of Russia Moscow and St. Petersburg have come together to launch the biggest contemporary art event in the Russian history ever. The venue is called Toplo, roughly translated to something like Heat. The both cities are challenging 10 international and 10 Russian individuals or groups to intervene in the two cities by different disciplines and methods of contemporary art and architecture to gain a straight interface with the heat of the city or the soul. Sort of an attempt of urban acupuncture to bring the Chi of the city to meet the surface. Nothing like this has ever been seen in Russia and Toplo is also in the very focus of the international art world during the summer 06.
Grandmother
Toplo is supposed to answer and show what is the Russian contemporary architecture and art today and what is its position in the world. Before Toplo, to talk about the Russian soul or art it is better to leave the city.
Outside the city you can see something interesting, like something that can really to be described as Russian architecture. This is the small house. The same small wooden house from the East border of Finland to the Pacific ocean all the way across Siberia. In the Europe and West the small house would be build on a stone foundation – to make it permanent, so that the timber would not get wet and rotten. For the Russians, this stone foundation does not exist. For them the Eternity is not to build your house on the stone foundation but straight to the wet ground and let the lowest logs rotten for good. Then you change them or then the house tilts to some of the sides or what ever – this change, fatality and accident is more close to the Russian Eternity than a house that is build to stand straight. There is not one hut standing straight in the whole Russia and people live happily in them. They can be hundreds of years old - with Internet.
This housing is something between the nomads and urbanism. Like some sort of a transit area that later on has been found to be exiting. There is countless of similar kind of villages or collective farms / Kolkhozes around Russia with exactly the same house. The house lives in a very close connection to the nature and will get another coat of chopped fire wood on the Northern side during the winter. This house has no monetary value, the only value that exists is the humanistic value – it is my grandmother’s house.
Babushka, the grandmother is bigger in Russia than anywhere in the world. In general the man population drinks themselves to death by the age 53, so no grandfathers around. The grandmothers will stay in their native villages while young men move to cities. The cities turn out to be violent, aggressive and stupid like the young men. The villages are soft and run by the grandmothers. They preserve the old values including the architecture. On the fields you will see many women and an occasional sober man. When you enter a Russian city you will feel unsecured. When you enter a Russian village you will feel very humane and welcome.
Russia is a country of great contrasts – between the cities and the countryside, between the modern times and the eternal Russian ways, between the people and the elite. Everyone in Russia believes in the common Russian soul though and that it is generated by the common Russian people. To get a good picture of the power of the Russian art and architecture see Andrei Tarkovsky’s movie Stalker from 1978.
It is said that the Russian soul is slow to wake up but when woken it is unbeatable. For the same reason the Russian army is compared to a diesel engine – no fancy tricks, slow to warm up but then again runs forever. I have a feeling that the great Russian soul of art has been sleeping now for quite a while and is possibly about to wake up. This diesel engine has caused revolutions before. It is interesting to see what the Toplo Contemporary Art can produce. What is cooking inside Russia now? They have been silent too long.
The pictures on this article are taken during a car trip from Finland to Japan across Siberia in summer 2002 and on a motorcycle trip from Finland to China across Kazakhstan in Autumn 2004.
BOX
Miss Nikita Wu from Taiwan will participate in the Toplo 2006 Contemporary Art in Moscow and St. Petersburg as an invited artist. She will join an international task force C-Laboratory (www.clab.fi) to create a work Urban Acupuncture for the both cities. The work will move between architecture, urban planning, installation art and performance art. Miss Wu will also be the editor in chief of a free newspaper “Covjek” to be produced for the Toplo exhibitions in the both cities.
Published in Taiwan Performance Arts -magazine, 2005
Halki Euraasian mantereen
HALKI EURAASIAN MANTEREEN
Land Roverilla Suomesta Japaniin
Ajoimme Suomesta itään Euraasian mantereen halki Tyynelle valtamerelle ja edelleen Sahalinin saaren kautta Japaniin. Matkalla koeajettiin uusi Land Rover Defender 110 td5 Safari Van. Suomen ja Japanin välissä on vain yksi maa, mantereen kokoinen mysteeri: Venäjä.
Itärajan takana aukeaa automatkailijoille vielä pitkälti tuntematon seikkailu, harmaa vyöhyke - Venäjä. Vienan ja Laatokan Karjala, Petroskoi, Sortavala, Viipuri ja Pietari ovat toki pikku hiljaa suomalaisille jälleen tuttuja, mutta syvemmältä Venäjää on kolunnut lähinnä vain rekkakuskien kova eliitti. Moskovan jälkeen maa on automatkailijalle melko vieras.
Venäjää pelätään ja automatkailua pidetään liian riskialttiina. Informaatiota maasta on vaikea saada, joten jo autolla taitettavan turistimatkan suunnittelukin on perinteisessä mielessä mahdotonta. Vaihtoehdoiksi jäävät valmiit pakettimatkat junalla, linja-autolla tai lentäen tai sitten sukellus suureen tuntemattomaan.
Tavoitteenamme oli ajaa autolla Suomesta Japaniin. Eli: rajalta Moskovaan, josta itään kohti Uralia; vuorijonon yli Siperiaan ja Siperian halki Baikal-järvelle; Baikalilta kohti Amur-joen laaksoa, jota seuraillen Habarovskiin, josta käännös pohjoiseen ja pienen koukkauksen kautta Tyynen valtameren rantaan; vesistön ylitys Sahalinille, josta edelleen lautalla Japanin pohjoiselle pääsaarelle Hokkaidoon. Matkaa kertyi noin 12.000 km ja aikaa kului 24 päivää. Tiestön puolesta koettiin koko skaala mootoritiestä suota halkovaan armeijan maastokuorma-autouraan.
Päätimme seurata itä-länsi suunnassa Venäjän halkaisevaa Moskova-Irkutsk tietä aina Baikal-järvelle asti. Baikalin jälkeen reitti olisi enemmän tai vähemmän hakusessa. Karttatietomme loppuivat tiestön osalta Citan itäpuolelle Burjatiassa alkaakseen taas uudelleen Amur -joen laaksossa Muhinossa. Lähtiessämme tällaista tietöntä maastoa oli arviolta edessä noin 1000 km.
Matkamme alkuperäinen tarkoitus oli kerätä dokumentaatiota Japanin Hokkaidossa järjestettävään Demeter taidenäyttelyyn, jossa esittelimme mummoja, kirveitä ja paikallisradiota Suomen ja Japanin välillä.
Ei polttoainetta, ei teitä
Matkan suunnitteluvaiheessa tarvitsimme tietoa Venäjän teistä, polttoainehuollosta ja liikennekulttuurista. Otimme yhteyttä Autoliittoon, Venäjän kulttuuri- ja tiedeinstituuttiin sekä Suomi-Venäjä seuraan. Kokemuspohjaista tietoa saimme myös Lohjan Laatuautosta/Off Road Centeristä, josta on koordinoitu Land Rover -retkueita Venäjän Karjalaan sekä yksittäisiltä Venäjällä matkustaneilta ihmisiltä.
Autoliitossa mantereen ylittämiseen suhtauduttiin kunnioituksella. Meitä neuvottiin hankkimaan hyvä moderni nelivetoinen länsi-maasturi, ei kuitenkaan elektroniikaltaan liian monimutkainen. Hyvä auto, jota tarvittaessa Venäjälläkin osattaisiin korjata. Sanottiin, että länsiauto on parempi vaihtoehto kuin esimerkiksi Lada Niva, joka varastettaisiin herkemmin varaosiksi. Autoliiton tietojen mukaan suunnittelemaamme reittiä ei ainakaan kukaan suomalainen ollut ajanut läpi. Kysymykseen diesel- vaiko bensakone ei osattu vastata.
Venäjän kulttuuri- ja tiedeinstituutissa matkaamme suhtauduttiin skeptisemmin. Meille kerrottiin, että polttoaineasemaverkosto Venäjällä on heikko ja että Uralin jälkeen asemia ei ole ollenkaan - ja jos on, niin dieseliä ei takuuvarmasti ole jaossa. Siellä päin autojen kerrottiin käyttävän ainoastaan matalaoktaanista bensiiniä. Hyvänä neuvona annettiin takataskuun pieni kikka: polttoaine on joka tapauksessa niin huonolaatuista, että se kannattaa suodattaa kahvisuodattimen läpi. Siperiassa teiden kerrottiin olevan erittäin huonokuntoisia ja että Irkutskin jälkeen ainoa mahdollisuus edetä on junan kyydissä - teitä ei kesäaikaan ole. Huoltoliikenne toimii talvisin jääteillä. Karttamateriaalia ei kulttuuri- ja tiedeinstituutissa myöskään ollut jaossa.
Suomi-Venäjä -seurassa suhtautuminen oli myötätuntoinen ja jopa innostava. Informaatikko Timo Karvonen esitteli meille Viipurista hankittua venäläistä tiekarttaa, jossa näkyi ohuita tieuria jopa hieman Citan itäpuolella. Oma Venäjän tiekarttamme oli hankittu Karttakeskuksesta (saksalainen "Rossia"), mutta oli itään päin mentäessä varsin suuripiirteinen. Karvosenkin esittelemässä kartassa tiet loppuivat Amurin suunnalla ja tietöntä pätkää laskettiin olevan viitisen sataa kilometriä. Lisäksi ei ollut täyttä varmuutta siitä, mitkä karttaan merkityistä teistä olisivat talviteitä. Karvonen sai myös tarkistettua internetistä, että Sovjetskaja Gavanista Tyynen valtameren rannalta kulkee lautta Sahaliniin ja että Sahalinin eteläkärjen Korsakovista kulkee laiva Japanin Wakkanaihin joka toinen päivä.
Edellämainittujen tahojen lisäksi keskustelimme lukuisten Venäjällä matkustaneiden kanssa, sekä kuuntelimme toisen käden huhuja. Leppoisammat tarinoitsijat kertoivat, että miliisiä pitää lahjoa, mutta miliiseinä esiintyviä varoa. Karkeammasta päästä olivat toteen perustuvat kertomukset autorekkojen ryöstelystä, autoon suihkutettavista nukutuskaasuista, aseistettujen vartijoiden pakollisuudesta jne.
Kaiken valmistelun jälkeen jäi käteen melko hämärä kuva siitä, mikä Venäjällä todellisuudessa odottaa. Salamyhkäisyys ja epämääräiset tiedot eivät ainakaan Venäjän turismin etuja aja. Jälkeenpäin on sanottava, että rajan takana on komea ja käymisen arvoinen maa, mutta josta täällä saa niin kieroutuneen kuvan, ettei sinne autolla lähde hullukaan, perhematkasta puhumattakaan.
Defender
Edessäpäin oli odotettavissa hyviä tieosuuksia, huonompia teitä, hiekkateitä, tieuria, metsäteitä ja kaiketi täysin tietöntäkin maastoa. Auton tulisi olla hyvä ajettava nopeilla teillä ja toisaalta maastokelpoinen. Lisäksi tulisi varautua mahdollisiin vesistönylityksiin. Päädyimme valinnassa Land Rover Defender 110:an. Pitempi akseliväli toisi autoon haluamaamme vakautta, matkanopeutena voisi pitää hyvillä teillä yli 100 km/h, auto itsessään on hyvä maastossa ja tarvittavia lisävarusteita on saatavilla. Defender on tietysti todistanut luotettavuutensa varmana työkaluna eri puolilla maailmaa.
Otimme yhteyttä Land Roveria maahantuovaan Volvo Autoon, jossa markkinointijohtaja Seppo Spens alkoi ajaa asiaamme. Spensin mielestä paras henkilö vastaamaan autokysymykseen olisi Lohjan Laatuauton Juha Liukkonen, pitkän linjan Land Rover -mies, joka on koetellut peliä mm. erämaaralleissa Arabian niemimaalla.
Liukkonen suhtautui haasteeseen tyynesti. Eri vaihtoehdoista päädyttiin kolmelle henkilölle rekisteröityyn pakettiautomalliin Land Rover Defender 110 td5 Safari Vaniin, joita valmistetaan Lohjan Laatuauton pajalla. Autossa on mukavasti kahden tai tukalammin kolmen istuttava etupenkki ja takatila on kokonaisuudessaan vapaata tilaa, mikä oli vaatimuksena varustemäärän ja autossa yöpymisen takia. Lisävarusteina autoon asennettiin vinssi, pohjapanssari, etuakselin banjosuoja, kattoteline, tikkaat, vararengas ja teline takaoveen sekä astinlevyt etulokasuojien päälle. Uunituore auto sisäänajettiin Suomessa, jonka jälkeen se huollettiin ja tarkastettiin. Mekaanikot kävivät kanssamme läpi auton osa osalta ja kouluttivat huollon.
Uudessa Defenderissä on kolminkertainen hälytysjärjestelmä, ilmastointilaite ja ajotietokone. Ulkoisesti Defenderin malli ei ole muuttunut vanhemmasta Lantikasta eikä ehkä siten ole kaikista ärsyttävin varkaan silmään. Autossa on 75 litran tankki, jonka lisäksi otimme kantoon 140 litraa diseliä kanistereissa. Safari Vanin takatilan seinien kiinnityspisteisiin saimme sidottua kiinni varusteemme ja tilaa jäi vielä yhdelle miehelle nukkua. Toinen nukkui etupenkillä.
Venäjän Karjalassa käyneet Off Road Centerin miehet neuvoivat hätätilanteessa etsimään diseliä juna-asemilta. Vaikka tavarat kulkevatkin pääosin sähköjunilla, käytetään diselvetureita vaunujen siirtoon asemapihoilla ja lyhyihin ajoihin.
Muu varustus
Auto pakattiin siten, että kykenisimme 6 viikon matkaan huollollisesti itsenäisinä polttoainetäydennystä
lukuunottamatta. Lundenilta saatiin säkillinen säilykkeitä ja Lapin Kullalta olutta. Kumpikin ensiarvoisen tärkeitä tuotteita moraalin kannalta. Satelliittipaikantamisessa tyydyimme Benefonin ESC -kännyköihin, joista saimme tarpeen vaatiessa koordinaatit. Tarkemman gps-karttatiedon arvioimme hyödyttömäksi. Venäjällä ESC lukittautui keskimäärin 6-7 satelliittiin ja koordinaatit tulivat jouhevasti. Auton kattoon kiinnitetty GPS-antenni pysyi matkassa koko reissun. Varmistimme magneettikiinnityksen ilmastointiteipillä.
Kuva: Hernerokka pitää miehen tiellä. Leirielämää pienen joen varrella Amurin suunnalla.
Suunnolta saimme kokeiluun rannetietokoneet, joissa oli mm. kompassi, ilmanpainemittari ja korkeusaseman näyttö sekä mahdolliuus purkaa päivän mittaan saatua reittitietoa kannettavaan tietokoneeseen. Malli on prototyyppi, eikä osoittautunut täysin kenttäkelpoiseksi. Toinen koneista nollasi itsensä joka kolmas päivä tehdasasetuksiin. Kompassi sinänsä toimi moitteettomasti, samoin korkeuskäyrien rekisteröinti.
Solmimme EMA -groupin (Emergency Medical Assistance) kanssa evakuointi- ja lääkintäkonsultointisopimuksen ja pelastaja Heikki Norell suunnitteli mukana kuljetettavan raskaahkon lääkintävarustuksen ja antoi välineistöön tarvittavan ensiapukoulutuksen. Lääkintärinkka suunniteltiin siten, että pystyisimme lääkitsemään itsemme eri tyyppisiä tulehduksia ja myrkytyksiä vastaan sekä lisäksi suorittamaan auttavasti leikkauksia, haavojen ompelua, hengitysteiden intubaatiota ja nesteytystä. Mukana kulki myös happipullo ja maski sekä tyhjiölasta.
Pahasti käydessä ottaisimme EMA:an yhteyttä satelliittipuhelimella (Motorola Iridium/Sonera) ja saisimme konsultointia tai pahimmassa tapauksessa tilaisimme evakuoinnin. Joka kolmas päivä matkan aikana tulisi soittaa satelliittipuhelimella Norellille ja ilmoittaa sijaintimme (karttasana + GPS koordinaatit) sekä ruumiillinen ja henkinen kunto. Mikäli yhteydenottoa ei kuuluisi, Norell käynnistäisi etsinnän.
Soneran varustama satelliittipuhelin toimi Venäjällä moitteettomasti ja samankaltaisia laitteita näkyi myös venäläisten käytössä. Puhelu maksaa noin kaksi euroa minuutilta. Venäjällä solmittaessa sopimus on puolta halvempi. Satelliittipuhelin on henkisen huollon kannalta ensiarvoisen tärkeä väline - sillä saa soitettua kotiin. Itse puhelin ei ole paljoakaan normaalia kännykkää suurempi ja hyvin toimintavarma. Satelliittiyhteyden lisäksi GSM -verkko toimi Venäjällä suurempien kaupunkien ympäristössä.
Ennen matkaa otimme tarvittavat rokotukset. Erityisesti tulee varautua punkkien levittämää aivokuumetta vastaan, joka Siperiassa on todellinen ongelma. Pelkästään Irkutskin läänissä oli tautiin kuollut paikallisten lehtitietojen mukaan alkukesässä jo 80 ihmistä.
Henkilökohtaiset varusteet pakattiin rinkkaan. Lisäksi teltta, työkaluja, köyttä, pakkausliinoja, jätesäkkejä, kalastusvälineet, naamiopeite autolle, makean veden astiat ja dokumentointivälineet. Mukaan on hyvä ottaa vahvaa läpinäkyvää muovia ikkunoiden paikkaamiseen tai korvaamiseen. Hiekkateillä kulkeva raskas liikenne sinkoilee kiviä ympärillee murhaavaa tahtia. Ilmastointiteipin, nippusiteiden ja rautalangan kanssa ei tule nuukailla.
Ennen Uralia
Ylitimme valtakunnanrajan 4. päivä kesäkuuta ja aloimme suunnistaa Viipurin ja Pietarin kautta kohti Moskovaa. Tankkasimme tankin ja kaksi jerry-kanisteria täyteen dieseliä, joka maksoi n. 20 centiä/litra. Polttoaine oli hyvälaatuista, kuten läpi koko matkan. Dieselin hinta vaihteli 20-30 centin välillä.
Tie oli hyväkuntoinen, opastus kohtalainen ja tekstitetty myös latinalaisin aakkosin. Pusikosta ei ammuttu ja muutoinkin meno oli yllättävän leppoisaa. Tien varrella myytiin vihanneksia, hedelmiä sekä savustettua ja kuivattua kalaa. Söimme ensimmäiset sashlikit - vartaassa grillatut porsaan tai lampaanlihapalat, joita dipataan happamaan ketsuppiin ja syödään raan sipulin ja leivän kera. Söimme sashlikkia aina tilaisuuden tullen läpi koko matkan. Suosikiksi nousi tataarien valmistamat chilillä ja mintulla maustetut vartaat.
Kuva: Linja-autopysäkki Burjatiassa
Venäjällä oli kotoisa ajella. Karjalaistyyliset talot jatkuivat aina Moskovaan asti, jonka pohjoispuolella on ns. Tverin Karjala. Tämän jälkeen hirsitalojen malli hieman pelkistyi, mutta jatkui pääpiirteissään samankaltaisena aina Burjaatiaan asti Baikalin itäpuolelle Mongoliasta pohjoiseen. Taloissa ei ole kivijalkoja, mutta vinoon painuneesta hirsimökistä saattaa hyvinkin löytää internetkahvilan. Tataarikylien puutaloissa karjalaistyylinen ornamentiikka vaihtui puolikuuhun ja tähteen ja karjalais-muhamettilaisen kylän keskellä kohosi minareetti.
Venäläiset ovat ystävällisiä ja auttavaisia, varsinkin maaseudulla. Paras lääke onnistuneeseen matkaan on inhimillinen ja reilu käyttäytyminen, johon vastataan lämpimästi. Tilanteessa läsnäolo on tärkeää, dramatiikkaa arvostetaan. Kielitaito on sivuseikka. Aakkoset on tosin hyvä osata.
Matkustimme päässääntöisesti pohjoisella havumetsävyöhykkeellä ja luonto oli suomalaiselle helppo ymmärtää. Nuotio syttyy herkästi, koivun tuohi ei Venäjältä lopu kesken.
Yövyimme ensimmäistä kertaa Tverin Karjalassa. Auto ajettiin päätieltä poikkeavalle hiekkatielle ja siltä edelleen vaikeakulkuiselle metsätielle, jonne katseilta suojaan pysäköimme Defenderin nokka irtaantumissuuntaan. Sami nukkui takana ja itse etupankillä. Valmiina nopeaan lähtöön, turhaan.
Herättyämme ajoimme Moskovan ympäri ja käännyimme kohti itää ja Nizhni Novgorodia. Liikenne muuttui raskaammaksi. Tietä hallitsivat raskaat pääsääntöisesti armeijan vihreät Kamaz, Ural, Kraz ja Maz rekat. Välissä Ladoja, Volgia ja Moskviceja sekä Niva, Gaz ja Uaz maastureita. Länsimalliset autot vähenivät Moskovasta itään päin kuljettaessa kunnes Uralin jälkeen alkoi vastaan tulla enenevässä määrin Japanista maahantuotuja käytettyjä autoja, jotka Irkutskin tasalla muodostivat henkilöautoista jo valtaosan. Japanilaisissa autoissa on ratti vasemmalla puolen.
Kuva: Matkalla tapasimme kaksi englantilaista motoristia Citan tuntumassa. He olivat taittaneet taivalta kaksi viikkoa Vladivostokista kohti Irkutskia, 1 500 kilometriä junalla, koska pyörillä ei päässyt jokien yli.
Liikenteen käytyä raskaammaksi myös tien kunto heikkeni. Henkilöautoilla oli huomattavasti meitä hiljaisempi matkavauhti pienemmän maavaran ja heikomman jousituksen vuoksi. Siellä täällä näkyi romuttuneita autoja ja onnettomuuksissa menehtyneiden muistoksi pystytettyjä ristejä. Joitain liikenneonnettomuuksia sattui aivan omankin nenän edessä - mm. ohittamaan lähtenyt maastoauto veti perässään venettä ohituskaistalla takaa tulevan auton eteen, joka ajoi veneestä läpi. Toisessa paikkaa rekka ajoi huoltoasemalta henkilöauton eteen, jonka kuljettaja kuoli.
Tiessä saattoi olla myös syviä kuoppia, jotka näkemämme mukaan pystyivät riuhtomaan Ladasta renkaan irti. Päällyste saattoi myös yllättäen loppua ja alkaa taas parinkymmenen sentin kynnyksellä. Henkilöautot etenivät arvaamattomalla tiellä varovasti, itse pystyimme pitämään yllä melko reipasta matkavauhtia nuppi tutisten.
Toinen yö vietettiin pienen joen rannalla Tshuvassiassa. Yöllä lämpötila laski yllättäen nollaan ja palelimme heppoisissa kesäpusseissamme peläten mitä Siperia toisi tullessaan. Peseytymiset ja pyykkäys suoritettiin koko matkan aikana joissa. Mahdollisuuksien mukaan pyrittiin myös kalastamaan. Tshuvasta jatkoimme Tatarstaniin, josta Kazanin kohdalta käännyimme pohjoiseen kohti Udmurtiaa.
Tatarstan oli reitillämme aroa, jota laidunsivat lampaat ratsastavien paimenien kaitsemina. Tulo Udmurtiaan oli kuin olisi ajanut Pohjois-Karjalaan. Aro loppui ja havumetsä alkoi kuin tyhjästä. Udmuritan tasavaltaan tultaessa oli yllättäen tiukat rajamuodollisuudet. Jouduimme täyttämään maahantulopaperit ja läpikäymään pienimuotoisen kuulustelun. Aikaa kului noin tunti. Yövyttyämme sukulaiskansan mailla jatkoimme edelleen Permiin Uralin itäpuolelle. Permissä tien katkaisi raiteille hajonnut juna, jonka jouduimme kiertämään. Ylitimme Euroopan ja Aasian rajan Permin ja Jekaterinburgin välillä, jossa Uralin vuoristo on enää lähinnä ylänköä.
Uralille asti polttoainetta sai säännöllisesti. Asemia on noin 50 km välein. Dieseliä sai joka paikasta, koska Kamazit ja muut venäläisrekat syövät naftaa. Polttoaineasemat ovat auki yötä päivää. Ostettava litramäärä maksetaan etukäteen luukusta myyjälle, joka sitten käynnistää pumpun. Myös ruokakauppoja, kuppiloita ja ravintoloita on joka kylässä. Yöllä ajettaessa ruokaa on vaikea saada.
Tarkkailimme jatkuvasti korkeusasemaamme rannetietokoneella, joka teki myös koko matkasta profiilia. Tietokoneen kompassista oli apua pilvisellä säällä ja yöllä ajettaessa. Paikannusta varmennettiin Benefonin ESC:in GPS -koordinaateilla. Siperian karttoja ei ESCiin saa ladattua, eikä ole tarviskaan - aavaa maata ja suoraa tietä.
Siperia
Jekaterinburgin jälkeen alkoi kauhun sekaisesti odotettu Siperia. Tie muuttui kuitenkin yllättäen paremmaksi ja tiellä liikkujat vähenivät huomattavasti. Reittimme seurasi Transsiberian rautatietä, jota sahasi jatkuvalla syötöllä valtavia tavarajunia - keskimäärin 80 vaunua junassa. Öljyä ja mineraaleja, välillä matkustajajunia. Siperiassa tie on suoraa ja dieseliä on myynnissä tasaiseen tahtiin. Sashlikkia ja pelmeneitä löytyy syötäväksi. Ensimmäisen ruokamyrkytyksen jälkeen kroppa viimeistään tottuu paikalliseen bakteerikantaan.
Kuva: Sanotaan, että reissussa rähjääntyy, mutta nälkä ei ollut useinkaan vieraanamme. Nieriää nousi joista kiitettävästi - tässä loistoyksilö Belaja-joesta Irkutskin länsipuolelta.
Belaja-joesta kalastimme kauniin puronieriän, jonka loimutimme, sekä toisesta joesta pieniä harjuksia, joita paistettiin trangian kannella. Siperian autiudessa uskalsimme yöpuullekin mentäessä rentoutua siinä määrin, että pidimme nuotiota. Paistelimme kalaa ja nötköttiä ja palkitsimme hyviä hetkiä Lapin Kullalla. Alkoholin suhteen Venäjällä on muutoin autoillessa nollatoleranssi. Puhallustesti suoritetaan puhaltamalla miliisin kasvoihin.
Aina saavuttaessa kaupunkiin on joko miliisin tai GAI/DPC:n ratsia. Sotilaspukuista miliisiä joutuu lahjomaan, harmaisiin haalareihin ja luotiliiveihin pukeutunutta GAI/DPC:tä ei. Lahjonnan perusteena on joko ajorike tai ennustettavissa oleva loputtoman pitkä auton tarkastus. Yleisesti sakotettavia rikkeitä ovat ilman turvavyötä ajaminen tai ylinopeus. Likaisista rekisterikilvistä tai ajovaloista sakotetaan myös. Jos mitään helppoa virhettä ei löydy, etsitään epäkohtia maahantulopapereista, lisäpolttoaineen määrästä tai epäillään aseiden tai huumausaineiden mukana kulkemista. Yleisesti tilanne on molemminpuolisesti humoristinen ja miliisin kovaa kohtaloa tulee ymmärtää 50 ruplan (1,5 Euroa ) lahjalla tai parhaimmassa tapauksessa suomalaisella oluttölkillä. Taajamissa ajonopeutta tarkkaillaan jatkuvasti, eikä miliisille kannata antaa aihetta pysäyttää autoa. Puheet pahoista poliiseista osoittautuivat ainakin omalta kohdaltamme huhuiksi. Miliisi oli harmiton, rahaa kerjäävä pakollinen vitsaus.
Kun valtaväylältä poikkeaa pienemmille teille, loppuvat opasteet tyystin. Karttatietoihin ei myöskään ole luottamista. Etsimme kerran yöpymispaikkaa suojaisen joen rannalta, jonne kartalla johti sievä tie muutaman pikkukylän halki. Kylät olivat arviolta Lahden kokoisia kaupunkeja, teitä kulki ristiin rastiin alitajuisena vyyhtenä ja yöpymispaikkaamme piti mennä T-55 panssarivaunun moottorilla koneistetulla proomulla. Toisella kertaa yöpymispaikkaa etsiessä olimme lähellä ajaa tielle poikittain sammuneen burjaatin yli. Yritimme herättää viinalta haisevaa mongoolin näköistä miestä siinä onnistumatta. Raahasimme kaverin tieltä pientareelle nukkumaan kylkiasennossa. Pian tämän jälkeen entisen sammumispaikan yli kaasutti punainen Moskvich täynnä votkaa laseista juovia burjaatteja.
3500 km Siperiaa ja saavuimme Irkutskiin Baikalin rannalla. Jouduimme ajamaan kaupunkiin sisään vaihtamaan rahaa ja etsimään parempaa karttaa järven itäpuolelle. Olimme pyrkineet säännöllisesti välttämään kaupunkeja, koska koimme maaseudulla olomme turvalliseksi. Irkutskiin oli kuitenkin mentävä. Oli jo myöhä ja kaupat kiinni. Kirjoittauduimme sisään paikalliseen hotelliin, jossa tutustuimme kahteen englantia puhuvaan venäläiseen, jotka seuraavana päivänä auttoivat meitä löytämään tarvittavaa karttaa. Pyysimme heitä myös selvittämään, miten Japanista tuodut autot päätyvät Siperiaan. Miten autoilla ylitetään tuo meitä odottava tietön alue.
Land Roverin konepellin ympärille järjestyi aamulla ammattimaisten autokuriirien kokous, joka selvitti meille tiedot alueesta Citasta itään. He kertoivat, että on kaksi mahdollisuutta: joko pakata auto junan kyytiin, mikä on kallista tai sitten ajaa auto alueen läpi talvella jäätietä pitkin. Kuormauspaikka olisi Mogozha, joka kuriirien mukaan oli rikollisten hallitsema kaupunki. Joku tiesi kertoa, että maastokuorma-autot kyllä jatkavat Mogozhasta eteenpäinkin ja vievät materiaalia Amurin moottoritien työmaalle. Kuskit kertoivat, että tiettömän alueen halki on rakenteilla moottoritie "Federalnaja", mutta että tietyömaa on sen verran vaiheessa, ettei tiepohjaa voi vielä käyttää ainakaan henkilöautoilla. Omana tavoitteenamme oli kuitenkin ajaa alueen läpi. "Camel Trophy ei ole mitään siihen verrattuna", kuului kuriirien kannustava loppukaneetti.
Irkutsk on mielenkiintoinen kohtaamispaikka Euraasiaa itä-länsi suunnassa halkovalla reitillä. Kaupungissa on paljon kiinalaisia, vietnamilaisia, mongooleja, korealaisia, burjaatteja ja Siperian eri kansoja venäläisten rinnalla. Kulkemaamme reittiä on aina käytetty liikkumiseen idän ja lännen välillä. Hunnit ja mongoolit etenivät Eurooppaan samaa reittiä ja onhan oma heimommekin kaiketi lähtöisin Volgan mutkasta, hyvien sashlikkien maisemista.
Tämä Irkutskissa vietetty matkamme ainoa hotelliyö keskeytyi auton hälytysääniin. Juoksimme vartioidulle parkkipaikallemme hotellin edessä, jossa auton tavaratilan sivuikkuna oli isketty sisään ja ainoana matkatavarana autoon jätetty rupinen mankka oli viety. Vartija kohotteli käsiään ja valitteli tapausta. Korjasimme ikkunan jätesäkillä ja ilmastointiteipillä ja jatkoimme matkaa Baikalin eteläpuolelta kiertäen kohti Burjatiaa ja Amur-jokea. Baikalin rantatieltä kannattaa mainostaa pieniä savustettuja siikoja, jotka maksavat 50 centtiä kappaleelta. Hinnasta voi luonnollisesti tinkiä.
Ulos kartalta
Baikalin jälkeen ilmapiiri muuttui itämaiseksi. Burjaattian tasavallassa tien varrella näkyi pyhiä puita, joihin burjaattirekkakuskit sitovat vaatteista revittyjä suikaleita matkaonnen ja turvallisen paluun takeeksi. Noudatimme itsekin paikallisia tapoja ja revimme pyyhkeestä kappaleet puuhun. Kun burjaatit juovat votkaa, tulee lasiin upottaa sormet ja pirstoa nestettä ympäriinsä. Kylissä on shamaaneja ja kiinalais-ukrainalainen isoäiti kertoi metsässä elelevän "lamalainen" yhteisö.
Kuva: Stalinin väestönsiirtojen generoima ukrainalais-kiinalainen isoäiti heinäkuormineen Citan alueella, 50 kilometriä Kiinan rajalta pohjoiseen.
Emme lähteneet mukaan votkanjuontiin, josta on aloitettuaan vaikea päästä irti. Venäläiset loukkaantuvat, jos vieraanvaraisuutta loukataan jättämällä leikki kesken. Jos jonkinlainen aikataulu on olemassa on votkasta suositeltavaa hymyillen pidättäytyä. Myös burjaattien votkanjuontitavat ovat selkeästi raskaammasta päästä.
Tie jatkui Burjatian tasavallan pääkaupungin Ulan-Uden läpi hiekkatienä itään kohti Citaa, jossa Suomesta hankitun kartan mukaan tien ennustettiin loppuvan. Hiekkatie oli petollinen. Pitkät hyväkuntoiset osuudet tuudittavat kuskin turvallisuuden illuusioon, joka salamannopeasti hajoaa tiessä olevaan murrokseen, kuoppaan tai sortumaan. Itse ajoimme liiallisella vauhdilla tienpinnsta puoliksi kohoavan betonisen ojarummun yli niin, että ilmalennon jälkeen heikohkosti laskeuduttuamme auton hälytysjärjestelmä lävähti päälle ja kuskin puoleinen ovi onnistui jotenkin vääntyä niin, ettei mennyt enää kiinni. Saimme vasaroitua oven kuitenkin jälleen sijoilleen.
Tie jatkui kumpareisessa puuttomassa niittymaisemassa aina Mogozhaan, joka on Japanista tuotujen autojen junastapurkupaikka. Mogozhassa oli rikollinen ilmapiiri. Kaikenlaista autotrokaria ja junapaikan myyjää tuppautui ikkunaan. Käytettyjen japanilaisautojen kauppa ja kuljetus on Mogozhan pääelinkeino. Miliisikin oli siviilipukuinen ja kiinnostunut vain automme vuosimallista ja hinnasta, jonka ilmoitimme hämmästyttävän pieneksi.
Meitä lähti seuraamaan Ladalla nilkuttava kaveri, joka tuli myös perässämme kauppaan kysymään, minne olemme menossa. Kerroimme, että kohti Habarovskia ja edelleen Sahalinia, mutta että tarvitsemme dieseliä varakanisterit täyteen. Tämä oli virhe. Mies neuvoi tien polttoaineasemalle ja häipyi. Maksettuamme ostettavamme ajoimme neuvotulle asemalle, jossa ladakaveri olikin jo odottelemassa. Pysäytettyämme auton alkoi asemalla lojuvista konteista ilmestyä lasisilmäisiä nuoria miehiä vanhoissa armeijan rytkyissä piirittämään autoa. Irtaannuimme paikalta ja päätimme häipyä kaupungista uhkaavasta polttoainetilanteesta huolimatta.
Kuva: Tie Mogozhasta itään. Karttatiedot alueelta ovat olemattomat, mitään teitä ei ole merkitty karttoihin.
Kesti jonkun aikaa, ennen kuin löysimme itään päin lähtevän uran. Pelkäsimme väijytystä, koska olimme kertoneet etenevämme Habarovskin suuntaan ja ajoimme kovaa pimeässä yössä arvaamattomalla tiellä, tai pikemminkin tietyömaalla. Koukkasimme tieltä seuraamaan metsään johtavaa telaketju-uraa ja ajoimme Defenderin paikkaan, jonne varmasti ei kovinkaan monella autolla tulla perässä. Yöunen keskeytti metsästä kuuluva ölinä, jonka ristimme mursuksi. Kyseessä oli kuitenkin karhu.
Yöllä ajamamme pääura oli nimenomaan Federalnaja - tulevan Amurin moottoritien pohja. Olimme huolestuneita polttoainetilanteesta, koska tankkauksemme ennen tätä tuntematonta taivalta oli eilen karahtanut kiville. Katolla oli enää kaksi täyttä kanisteria ja tankki puolillaan. Tie oli karu - moottoritien pohjaa eri vaiheissa. Välillä maansiirtokoneiden jylläämää hiekkapintaa, jossa 5-10 metriä syviä jyrkähköjä kaivantoja. Toisinaan sepelipäällystettä tai kalliosta rouhittua nyrkinkokoista teräväsärmäistä kiveä, jossa seassa jalkapallon kokoisia sattumia.
Pääasia kuitenkin oli, että jonkinlainen ura oli löydetty ja että uralla työskenteli koneita: dieseliä. Pysäytimme auton maansiirtokoneiden keskelle ja kerroimme mistä olemme tulossa ja minne on haave päästä, mutta että tarvitsemme polttoainetta. Työmaan johtaja kutsui paikalle dieseltankkia kantavan Kamazin, josta vedettiin joka kannu ja tankki täyteen kahdesta tölkistä Lapin Kultaa. Tankkasimme saman kaavan mukaan aina Tyynelle valtamerelle asti joko tietyömailla tai metsätyökoneiden dieseliä. Vaihtovälineinä toimi parhaiten suomalainen olut ja säilykkeet.
Kuva: Amurin valtatien tietyömaalla kyseltiin polttoainetäydennystä. Tietyömaat ja metsätyökoneet olivat ainoa diesel-lähde Mogozhan ja Shimanovskin välillä. Alueella ei kesäisin ole karttoihin merkittyjä teitä.
Ajoimme Federalnajalla mm. räjäytystyömaan halki, joka piti taukoa sen aikaa, että pääsimme siitä yli. Pohjapanssari otti maansiirtokoneille tarkoitetulla uralla vastaan monta kovaa iskua, mutta auto kesti hyvin. Renkaatkin pitivät pintansa viheliäisestä kivikosta huolimatta. Meillä oli varalta mukanamme kaksi pyörää. Etulasiin napsahteli päivän aikana kaksi reikää maansiirtokoneista ja kuormureista sinkoilevista kivistä. Joudumme teippaamaan ilmastointiteipillä takaoven ja vielä vähän elävän kuljettajan puoleisen oven tiiviiksi, jottei sisälle tunkeutuisi niin paljon pölyä. Tietokoneet, kamerat ym. elektroniikka on suojattava kasseilla ja muovipusseilla, kun hienojakoista pölyä tunki vastustamattomasti autoon ja tietenkin hengityksen mukana myös keuhkoihin.
Kattotelineen kiinnitys ei tahdo kestää jatkuvaa rynkytystä, vaan joudumme kiinnittämään sitä runkoon tuon tuosta. Kuskin puolen ovi sen sijaan marinoituu jälleen entisiin uomiinsa ja alkaa taas aukeamaan ja sulkeutumaan normaalisti. Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin.
Off Road
Kuva: Defenderiä vinssataan suosta. Kovat olosuhteet vaativat toimivan työkalun.
Federalnajan pohja loppui ja Kamaz -kuski neuvoi meille uran eteenpäin. Alkoi mutainen taival pajukossa. Keskituntinopeus tippui kymmeneen ja pääsimme ensimmäisiä kertoja kokeilemaan myös vinssiä. Auto juutui tuon tuosta mutaan tai upposi suohon, jos yritimme kiertää uran vierestä. Ensimmäisten vinssausten jälkeen opimme katsomaan reittiämme niin, että edessä on varmasti vinssietäisyydellä tarpeeksi vahva puu, juurakko tai kivi. Alussa off-road taival oli jännittävä, sitten puuduttava ja sitten vain pelkkää työtä. Kamazit olivat survoneet tien velliksi, jossa oli syviä veden peittämiä kuoppia. Isoista vesilammikoista ei voinut kertoa, ovatko ne 5 vai 50 centtiä syviä. Välillä auton olisi voinut vannoa kaatuvan sen toisen kyljen renkaiden liukuessa vesihaudassa maastokuormurin kyntämään ojaan. Kuuma vinssi vedessä sihisten sinnittelimme eteenpäin ja pääsimme laskeutumaan laaksoon, jossa renkaiden alle löytyi jo taas kiviä ja välillä soraakin.
Seurasimme asumatonta jokilaaksoa itään noin 50 km Kiinan rajan pohjoispuolella kunnes joki kääntyi tien eteen ja ura katkesi. Kamazin jäljet johtivat suoraan vuolaaseen jokeen, jonka reunalla päivitteli rannalle jäänyt Lada Niva -seurue. Näimme joen toisella rannalla jäljet, josta maastokuorma-auto oli kiivennyt jälleen kuivalle maalle ja pystyimme arvioimaan ylitysreitin. Vaatteet pois ja jokeen kahlaamaan. Ylitysreitti löytyi, eikä vettä ollut kuin napaan asti.
Vastarannalta alkoi kuulua moottorin jylinää ja pian törmäälle ilmestyi 6-pyörävetoinen Kraz. Kuljettaja säätää vaihteistoa ja pian armeijan kuormuri työntyy jokeen ja kahlaa pokerilla yli. Kraz -kuski ilmoittaa jäävänsä odottelemaan omaa ylitystämme ja vetäisi meidät pois, jos auto hyytyisi jokeen.
Siirsimme varusteemme tavaratilasta kattotelineelle, jonne myös Sami halusi jäädä valokuvaamaan. Maastovaihde päälle, tasauspyörästö lukkoon, ykkönen silmään ja jokeen. Auto sukeltaa virtaan. Kaasu on pohjassa, ettei varmasti sammuisi. Renkaissa on pitoa ja pian koko vehje on vedessä. Peto jurruuttaa virrassa vastustamattomasti eteenpäin. Konepellin päällä on vettä ja auto auraa hienoa aaltoa edessään. Ei pysähdy, ei edes nikottele - kylmän rauhallisesti joen yli vastarannalle. Kraz kuski taputtaa käsiään ja viittoo, että vielä 7 jokea ennen Amazaria, seuraavaa kylää.
Reitti Amazariin on hirveä. Jokien ylitykset ovat osuuden parasta antia. Vuolaiden jokien pohjat ovat juuri ainoita, joissa renkaiden alla on tukevaa maata. Muutoin Land Rover uppoaa tuon tuosta liejuun, josta sitä lapioidaan ja vinssataan, työnnetään pyörien alle tukkeja jne. Joskus ei vinssille ole puita, vaan joudumme niputtamaan pajukkoa kuormaushihnoilla tai ottamaan useampia heikkoja kiinnityspisteitä.
Rutiiniksi muodostuu seuraavanlainen kaava: kuski istuu autossa ja kartturi juoksee. Kartturilla on yllään märät kalsarit ja märät lenkkarit. Kun tulee joki, kartturi juoksee jokeen ja sahaa sitä niin kauan, että ylityskohta löytyy. Kuski istuu autossa ja katsoo kartturin touhuja ja painaa mieleensä reitin. Paarmat syövät joessa tarpovaa kartturia, kuski nautiskelee ilmastoidussa autossa. Kun auto jämähtää kiinni, kartturi kiinnittää vinssin, kytkee vinssin virran ja asentaa kaukosäätimen. Kuski ottaa kaukosäätimen ja vinsaa autoa samalla ajaen irti. Kartturi työntää renkaiden alle puiden runkoja ja kiviä. Tämä toistetaan niin kauan, että auto on irti. Seksuaalikäyttäytymisen termistöin tällainen matkailu on perverssiä.
Tie nousee pystyyn
Parin vuorokauden ja kahdeksan joen jälkeen kurainen polku nousee jälleen Federalnajan pohjalle. Mielen täyttää voitonriemu. Auto saadaan tankattua tietyömaalla ja kuivaa tiepohjaa jatkuu parikymmentä kilometriä aina Amazarin radanvarsikylään. Ennen kylää tietyömiehet pysäyttävät meidät ja sanovat, ettei Amazariin ole menemistä. Aiemmin kesällä 3 saksalaista oli yrittänyt samaa reittiä, mutta heidät oli tapettu juuri Amazarissa. Kurkut oli viilletty auki. Niin tai näin, totta on myös, että mikäli mielimme kohti Erofej Pavlovicia, seuraavaa kylää idässäpäin, joudumme ajamaan Amazarin läpi. Federalnajan tietyömaan pätkä loppuu tähän. Äijät suosittelevat kääntymään takaisin ja pakkaamaan auton junaan Mogozhassa.
Päätämme kuitenkin laskeutua Amazariin ja kaasutamme pölypilvessä läpi kurkunleikkaajien kylän. Rekisterikilvet ja koko auto on onneksi niin mudassa, ettei mitään viitteitä ulkomaailmaan ole näkyvillä. Päästyämme kylästä leiriydymme syvälle metsään, peitämme auton vihdreällä peitteellä ja kaadamme tulouralle vielä varmuuden vuoksi puita ristiin murrosteeksi. Yö kuluu kirveen heittoa harjoitellessa ja katkonaisesti nukkuen.
Aamun valjetessa jatkamme kohti Erofej Pavlovicia. Metsässä kulkee useampia mutaisia maastokuorma-autojen kyntämiä uria kohti itää. Tasapainoilemme eteenpäin, syötämme kartturia paarmoille ja pidämme vinssiä mukavan lämpimänä. Ylitämme vielä kaksi jokea ennen kuin eteemme aukaa aava suo, jonka toista rantaa ei näy. Pari Kamazia näkyy jäljistä päätellen joskus suolle menneen. Siellä täällä kasvaa vaivaiskoivuryppäitä ja jokunen oikea puukin.
Kylmä hiki otsalla ajamme auton suolle ja lähdemme suunnistamaan puulta puulle, mutta auto juuttuu kerta kerran jälkeen yhä pahemmin mutaan. Suolle ei näy loppua ja taivaalle alkaa kasaantua tummia pilviä. Ilmassa on ukkosta ja vähän paniikkiakin. Tajuamme tehneemme rankan virheen - suota ei voi ylittää, ja olemme jumissa jo melko syvällä hyllyvää aavaa. Pakokauhu alkaa ryömiä rintalastan alle. Katson Samia hetken silmiin ja päätös on selvä. Auto ympäri ja vähän äkkiä. Jos sade alkaa ollessamme suolla, saamme viettää täällä joulua. Rämmimme moottori huutaen suota paluusuuntaan. Sami kahlaa munia myöten mudassa ja kiinnittelee vinssiä. Saderintama lähestyy, näemme salamoita. Juuri kun renkaat pureutuvat metsän reunalla kuivaan maahan alkaa sataa. Suo muuttuu hetkessä hytiseväksi velliksi ja jo tulourakin on sateella sellaisessa kunnossa, että selviämme hädin tuskin eteenpäin.
Vuoren rinteellä etelässä näkyy liikettä. Päättelemme, että siellä on taas pätkä Federalnajan pohjaa. Oikeastaan on sama mitä siellä on, kaikki on parempaa kuin tämä. Löydämme joidenkin tuntien jälkeen rinteelle ja siellä tosiaan on Federalnajan pohjaa. Ajamme eteenpäin kymmenisen kilometriä sateessa kunnes eteen tulee murhaavan näköinen joki, joka kuohuu sateen sille syöttämistä vesimassoista. Keskellä jokea seisoo kaksi Kamazia, vettä hytin puoliväliin asti. Lisäksi virtaan on juuttunut talon kokoinen maansiirtokone, joka kaiketi on yrittänyt vetää Kamazeja ylös. Murheelliset kuskit ovat leiriytyneet joen rannalle ja kertovat olleensa tässä vartioimassa omaisuuttaan jo kaksi viikkoa. Tie Erofej Pavloviciin on poikki. "Talvella sitten", kuskit lohduttavat.
Kuva: Kamaz-kuskit Vasili ja Sergei lupasivat järjestää junakyydin Amazarista Erofej Pavloviciin, jonne tulviva joki oli katkaissut ajoreitin. Sopimus vahvistettiin parilla oluttölkillä.
Olimme matkalla uhonneet, että siitä mistä menee Kamaz, menemme myös me. Joki on kuitenkin liikaa sekä Kamazeille että meille. Kohtalon oikusta emme ole ongelman kanssa yksin. Sahalin Energyn perävaunullinen Kamaz arpoo myöskin ylitysmahdollisuutta ja joutuu toteamaan sen mahdottomaksi. Kuskit Vasili ja Sergei kertovat, ettei ole muuta mahdollisuutta kuin yrittää järjestää oma juna Amazariin, jolla päästäisiin joen yli. Myös Amazarin ja Mogozhan välinen tie olisi poikki sateen takia.
Ajamme yhdessä takaisin kurkunleikkaajien kylään, jossa Vasili alkaa järjestämään junaa. Juna kuulemma saadaan. Odotamme vuorokauden ja ratapihalle työnnetään kaksi lavettia, joille autot ajetaan. Vashalla ja Serjoshalla on mukanaan kerä teräskaapelia, jolla autot sidotaan kiinni avoimeen puulavettiin. Odotamme toisen vuorokauden kunnes neljältä aamulla ratapihalle ilmestyy dieselveturi, johon lavettimme kiinnitetään. Istumme autoon ja pieni junamme lähtee liikkeelle. Pelottava Amazar jää taakse. Olemme pitäneet kaksi vuorokautta väijyä autojen ympärillä. Vashalla ja Serjoshalla oli aseita ja vielä luvatkin niihin, vaikka kukapa niitä lupia kyselemään. Amazarissa ei ole miliisiä.
Kuva: Odottelua Mogozhan asemalla, 40 kilometrin matka keski junalla neljä vuorokautta.
Venäjän rautatielogistiikasta johtuen dieselveturi vetää meidät takaisin Mogozhaan, jossa kiinnitymme päivän odottelun jälkeen sähköjunaan. Sähköjuna vie meidät eri ratapihojen kautta viimein tulvivien jokien yli ja auto saadaan lastattua pois junasta Skorovdinon kaupungissa. Joen ylitys kesti junalla yhteensä neljä vuorokautta, etenemää tuli 40 kilometriä.
Tyyni valtameri, Sahalin
Skorovdinosta jatkamme perinteistä mutavelliä Magdagaciin, josta alkaa taas vähän parempi hiekkatie. Shimanovskissa pääsemme kiinni Federalnajaan, joka alkaa tyhjästä - kirjaimellisesti keskeltä peltoa. Tiehen ilmestyy jonkun ajan kuluttua taivaan lahjana myös asfalttipäällyste, joka tuntuu ihmeelliseltä ajaa. Tankkaus onnistuu silti entiseen tyyliin Lappariin ja säilykkeisiin vaihtamalla.
Kuva: Diesel-kanistereita täytetään tietyömaalla. Paras vaihtoarvo oli oluella ja suomalaisilla säilykkeillä.
Matka taittuu vauhdilla. Saavumme Autonomiseen Juutalaisalueeseen ja vaihdamme sen pääkaupungissa Birobizhanissa rahaa. Tie Habarovskiin takkuilee, kun armeija etsii vankikarkuria. Tuijottelemme tuon tuosta Kalashnikovin piippuun äijien esitellessä raflaavia tarkastusmetodejaan. Habarovskista pelätyn mafian hallitseman sillan jälkeen (ei mitään) käännymme Amur-jokea seuraten pohjoiseen kohti Komsomolsk Na Amuria, jonka eteläpuolelta erkanee viheliäinen hiekkatie itään kohti Tyynen valtameren rantaa ja Vaninon satamakaupunkia. Sikhote Alinin vuoristo on kärsinyt valtaisista metsäpaloista ja ympärillämme on tulen parturoimaa hiiltynyttä maata. Ajamme myös pienen metsäpalon läpi. Vihdoin vuorten välistä alkaa näkyä sinistä kimallusta. Pysäytämme auton liikuttuneina - Tyyni Valtameri.
Meri näyttää ihanalta. Raikas tuuli pyyhkii kasvoja, eikä hymy hyydy kirveelläkään. Hankimme liput Sahalinille menevään lauttaan ja ajamme auton satamaan. Joudumme odottamaan yön yli ja kalastamme merestä pieniä turskia syötäväksi. Myös Vasha ja Serjozha saapuvat satamaan ja pidämme pienet juhlat nuotion ympärillä laivaa odotellessa. Dieseltrokari käy tankkaamassa auton metsätyökoneen naftalla.
Laivamatka kestää 18 tuntia. Lautalla on meidän lisäksemme vain rekkakuskeja ja sotilaita. Soitan satelliittipuhelimella kotiin, on tyttäreni 3-vuotis syntymäpäivät. Palaan haikeana Samin ja rekkakuskien luo, jotka kysyvät apeuteni syytä. Kerron, että olen surullinen, kun en voi olla kotona pienen tyttöni syntymäpäivillä ja kaikki alkavat itkemään.
Sahalinin satamassa juutun muutamaksi tunniksi turvallisuuspalvelun kuulusteluun ja yritän vakuuttaa virkamiehiä vilpittömästi, että olemme todellakin ajaneet halki Venäjän vain kuvataksemme mummoja ja keräilleet hieman kirveitä. Klassisen ristikuulustelun jälkeen äijät levittelevät käsiään, antavat passit ja toivottavat hyvää matkaa.
Sahalin on fantastinen. Kauniiden vuorien välissä solisee puhtaita jokia, joissa on lohikalaa kaikissa. Tiet ovat erinomaisia ja elintaso on muuhun näkemäämme Venäjään verrattuna huomattavasti korkeampi. Katukuvassa on paljon sahalinin japanilaisia ja korealaisia ja tietysti venäläisiä, mutta myös amerikkalaisia, jotka tekevät saarella businesta. Yövymme Tyyneen valtamereen laskevan joen suussa ja kalastamme yöllä 23 isoa harjusta. Maha turvoksissa hyvää kalaa ajamme auton vihdoin ja viimein Korsakovista Japanin Hokkaidon saarelle Wakkanain kaupunkiin menevään lauttaan. Laiva on japanilainen ja kallis. Auto pestään tarkasti laivassa, koska Japaniin ei saa kuljettaa venäläistä maata.
Wakkanaissa vastassa on lehdistöä ja kansallinen tv-asema NHK. Auto jää tulliin ja jatkamme vuokratulla Mitsubishillä Hokkaidon Obihiroon, jonne meidän on määrä pystyttään matkan näyttely. Automaattivaihteinen pieni henkilöauto hyvillä japanilaisilla teillä tuntuu Defenderillä mudassa tykittämisen jälkeen pölynimurilta.
Julkaistu Tekniikan Maailmassa, 2003
Land Roverilla Suomesta Japaniin
Ajoimme Suomesta itään Euraasian mantereen halki Tyynelle valtamerelle ja edelleen Sahalinin saaren kautta Japaniin. Matkalla koeajettiin uusi Land Rover Defender 110 td5 Safari Van. Suomen ja Japanin välissä on vain yksi maa, mantereen kokoinen mysteeri: Venäjä.
Itärajan takana aukeaa automatkailijoille vielä pitkälti tuntematon seikkailu, harmaa vyöhyke - Venäjä. Vienan ja Laatokan Karjala, Petroskoi, Sortavala, Viipuri ja Pietari ovat toki pikku hiljaa suomalaisille jälleen tuttuja, mutta syvemmältä Venäjää on kolunnut lähinnä vain rekkakuskien kova eliitti. Moskovan jälkeen maa on automatkailijalle melko vieras.
Venäjää pelätään ja automatkailua pidetään liian riskialttiina. Informaatiota maasta on vaikea saada, joten jo autolla taitettavan turistimatkan suunnittelukin on perinteisessä mielessä mahdotonta. Vaihtoehdoiksi jäävät valmiit pakettimatkat junalla, linja-autolla tai lentäen tai sitten sukellus suureen tuntemattomaan.
Tavoitteenamme oli ajaa autolla Suomesta Japaniin. Eli: rajalta Moskovaan, josta itään kohti Uralia; vuorijonon yli Siperiaan ja Siperian halki Baikal-järvelle; Baikalilta kohti Amur-joen laaksoa, jota seuraillen Habarovskiin, josta käännös pohjoiseen ja pienen koukkauksen kautta Tyynen valtameren rantaan; vesistön ylitys Sahalinille, josta edelleen lautalla Japanin pohjoiselle pääsaarelle Hokkaidoon. Matkaa kertyi noin 12.000 km ja aikaa kului 24 päivää. Tiestön puolesta koettiin koko skaala mootoritiestä suota halkovaan armeijan maastokuorma-autouraan.
Päätimme seurata itä-länsi suunnassa Venäjän halkaisevaa Moskova-Irkutsk tietä aina Baikal-järvelle asti. Baikalin jälkeen reitti olisi enemmän tai vähemmän hakusessa. Karttatietomme loppuivat tiestön osalta Citan itäpuolelle Burjatiassa alkaakseen taas uudelleen Amur -joen laaksossa Muhinossa. Lähtiessämme tällaista tietöntä maastoa oli arviolta edessä noin 1000 km.
Matkamme alkuperäinen tarkoitus oli kerätä dokumentaatiota Japanin Hokkaidossa järjestettävään Demeter taidenäyttelyyn, jossa esittelimme mummoja, kirveitä ja paikallisradiota Suomen ja Japanin välillä.
Ei polttoainetta, ei teitä
Matkan suunnitteluvaiheessa tarvitsimme tietoa Venäjän teistä, polttoainehuollosta ja liikennekulttuurista. Otimme yhteyttä Autoliittoon, Venäjän kulttuuri- ja tiedeinstituuttiin sekä Suomi-Venäjä seuraan. Kokemuspohjaista tietoa saimme myös Lohjan Laatuautosta/Off Road Centeristä, josta on koordinoitu Land Rover -retkueita Venäjän Karjalaan sekä yksittäisiltä Venäjällä matkustaneilta ihmisiltä.
Autoliitossa mantereen ylittämiseen suhtauduttiin kunnioituksella. Meitä neuvottiin hankkimaan hyvä moderni nelivetoinen länsi-maasturi, ei kuitenkaan elektroniikaltaan liian monimutkainen. Hyvä auto, jota tarvittaessa Venäjälläkin osattaisiin korjata. Sanottiin, että länsiauto on parempi vaihtoehto kuin esimerkiksi Lada Niva, joka varastettaisiin herkemmin varaosiksi. Autoliiton tietojen mukaan suunnittelemaamme reittiä ei ainakaan kukaan suomalainen ollut ajanut läpi. Kysymykseen diesel- vaiko bensakone ei osattu vastata.
Venäjän kulttuuri- ja tiedeinstituutissa matkaamme suhtauduttiin skeptisemmin. Meille kerrottiin, että polttoaineasemaverkosto Venäjällä on heikko ja että Uralin jälkeen asemia ei ole ollenkaan - ja jos on, niin dieseliä ei takuuvarmasti ole jaossa. Siellä päin autojen kerrottiin käyttävän ainoastaan matalaoktaanista bensiiniä. Hyvänä neuvona annettiin takataskuun pieni kikka: polttoaine on joka tapauksessa niin huonolaatuista, että se kannattaa suodattaa kahvisuodattimen läpi. Siperiassa teiden kerrottiin olevan erittäin huonokuntoisia ja että Irkutskin jälkeen ainoa mahdollisuus edetä on junan kyydissä - teitä ei kesäaikaan ole. Huoltoliikenne toimii talvisin jääteillä. Karttamateriaalia ei kulttuuri- ja tiedeinstituutissa myöskään ollut jaossa.
Suomi-Venäjä -seurassa suhtautuminen oli myötätuntoinen ja jopa innostava. Informaatikko Timo Karvonen esitteli meille Viipurista hankittua venäläistä tiekarttaa, jossa näkyi ohuita tieuria jopa hieman Citan itäpuolella. Oma Venäjän tiekarttamme oli hankittu Karttakeskuksesta (saksalainen "Rossia"), mutta oli itään päin mentäessä varsin suuripiirteinen. Karvosenkin esittelemässä kartassa tiet loppuivat Amurin suunnalla ja tietöntä pätkää laskettiin olevan viitisen sataa kilometriä. Lisäksi ei ollut täyttä varmuutta siitä, mitkä karttaan merkityistä teistä olisivat talviteitä. Karvonen sai myös tarkistettua internetistä, että Sovjetskaja Gavanista Tyynen valtameren rannalta kulkee lautta Sahaliniin ja että Sahalinin eteläkärjen Korsakovista kulkee laiva Japanin Wakkanaihin joka toinen päivä.
Edellämainittujen tahojen lisäksi keskustelimme lukuisten Venäjällä matkustaneiden kanssa, sekä kuuntelimme toisen käden huhuja. Leppoisammat tarinoitsijat kertoivat, että miliisiä pitää lahjoa, mutta miliiseinä esiintyviä varoa. Karkeammasta päästä olivat toteen perustuvat kertomukset autorekkojen ryöstelystä, autoon suihkutettavista nukutuskaasuista, aseistettujen vartijoiden pakollisuudesta jne.
Kaiken valmistelun jälkeen jäi käteen melko hämärä kuva siitä, mikä Venäjällä todellisuudessa odottaa. Salamyhkäisyys ja epämääräiset tiedot eivät ainakaan Venäjän turismin etuja aja. Jälkeenpäin on sanottava, että rajan takana on komea ja käymisen arvoinen maa, mutta josta täällä saa niin kieroutuneen kuvan, ettei sinne autolla lähde hullukaan, perhematkasta puhumattakaan.
Defender
Edessäpäin oli odotettavissa hyviä tieosuuksia, huonompia teitä, hiekkateitä, tieuria, metsäteitä ja kaiketi täysin tietöntäkin maastoa. Auton tulisi olla hyvä ajettava nopeilla teillä ja toisaalta maastokelpoinen. Lisäksi tulisi varautua mahdollisiin vesistönylityksiin. Päädyimme valinnassa Land Rover Defender 110:an. Pitempi akseliväli toisi autoon haluamaamme vakautta, matkanopeutena voisi pitää hyvillä teillä yli 100 km/h, auto itsessään on hyvä maastossa ja tarvittavia lisävarusteita on saatavilla. Defender on tietysti todistanut luotettavuutensa varmana työkaluna eri puolilla maailmaa.
Otimme yhteyttä Land Roveria maahantuovaan Volvo Autoon, jossa markkinointijohtaja Seppo Spens alkoi ajaa asiaamme. Spensin mielestä paras henkilö vastaamaan autokysymykseen olisi Lohjan Laatuauton Juha Liukkonen, pitkän linjan Land Rover -mies, joka on koetellut peliä mm. erämaaralleissa Arabian niemimaalla.
Liukkonen suhtautui haasteeseen tyynesti. Eri vaihtoehdoista päädyttiin kolmelle henkilölle rekisteröityyn pakettiautomalliin Land Rover Defender 110 td5 Safari Vaniin, joita valmistetaan Lohjan Laatuauton pajalla. Autossa on mukavasti kahden tai tukalammin kolmen istuttava etupenkki ja takatila on kokonaisuudessaan vapaata tilaa, mikä oli vaatimuksena varustemäärän ja autossa yöpymisen takia. Lisävarusteina autoon asennettiin vinssi, pohjapanssari, etuakselin banjosuoja, kattoteline, tikkaat, vararengas ja teline takaoveen sekä astinlevyt etulokasuojien päälle. Uunituore auto sisäänajettiin Suomessa, jonka jälkeen se huollettiin ja tarkastettiin. Mekaanikot kävivät kanssamme läpi auton osa osalta ja kouluttivat huollon.
Uudessa Defenderissä on kolminkertainen hälytysjärjestelmä, ilmastointilaite ja ajotietokone. Ulkoisesti Defenderin malli ei ole muuttunut vanhemmasta Lantikasta eikä ehkä siten ole kaikista ärsyttävin varkaan silmään. Autossa on 75 litran tankki, jonka lisäksi otimme kantoon 140 litraa diseliä kanistereissa. Safari Vanin takatilan seinien kiinnityspisteisiin saimme sidottua kiinni varusteemme ja tilaa jäi vielä yhdelle miehelle nukkua. Toinen nukkui etupenkillä.
Venäjän Karjalassa käyneet Off Road Centerin miehet neuvoivat hätätilanteessa etsimään diseliä juna-asemilta. Vaikka tavarat kulkevatkin pääosin sähköjunilla, käytetään diselvetureita vaunujen siirtoon asemapihoilla ja lyhyihin ajoihin.
Muu varustus
Auto pakattiin siten, että kykenisimme 6 viikon matkaan huollollisesti itsenäisinä polttoainetäydennystä
lukuunottamatta. Lundenilta saatiin säkillinen säilykkeitä ja Lapin Kullalta olutta. Kumpikin ensiarvoisen tärkeitä tuotteita moraalin kannalta. Satelliittipaikantamisessa tyydyimme Benefonin ESC -kännyköihin, joista saimme tarpeen vaatiessa koordinaatit. Tarkemman gps-karttatiedon arvioimme hyödyttömäksi. Venäjällä ESC lukittautui keskimäärin 6-7 satelliittiin ja koordinaatit tulivat jouhevasti. Auton kattoon kiinnitetty GPS-antenni pysyi matkassa koko reissun. Varmistimme magneettikiinnityksen ilmastointiteipillä.
Kuva: Hernerokka pitää miehen tiellä. Leirielämää pienen joen varrella Amurin suunnalla.
Suunnolta saimme kokeiluun rannetietokoneet, joissa oli mm. kompassi, ilmanpainemittari ja korkeusaseman näyttö sekä mahdolliuus purkaa päivän mittaan saatua reittitietoa kannettavaan tietokoneeseen. Malli on prototyyppi, eikä osoittautunut täysin kenttäkelpoiseksi. Toinen koneista nollasi itsensä joka kolmas päivä tehdasasetuksiin. Kompassi sinänsä toimi moitteettomasti, samoin korkeuskäyrien rekisteröinti.
Solmimme EMA -groupin (Emergency Medical Assistance) kanssa evakuointi- ja lääkintäkonsultointisopimuksen ja pelastaja Heikki Norell suunnitteli mukana kuljetettavan raskaahkon lääkintävarustuksen ja antoi välineistöön tarvittavan ensiapukoulutuksen. Lääkintärinkka suunniteltiin siten, että pystyisimme lääkitsemään itsemme eri tyyppisiä tulehduksia ja myrkytyksiä vastaan sekä lisäksi suorittamaan auttavasti leikkauksia, haavojen ompelua, hengitysteiden intubaatiota ja nesteytystä. Mukana kulki myös happipullo ja maski sekä tyhjiölasta.
Pahasti käydessä ottaisimme EMA:an yhteyttä satelliittipuhelimella (Motorola Iridium/Sonera) ja saisimme konsultointia tai pahimmassa tapauksessa tilaisimme evakuoinnin. Joka kolmas päivä matkan aikana tulisi soittaa satelliittipuhelimella Norellille ja ilmoittaa sijaintimme (karttasana + GPS koordinaatit) sekä ruumiillinen ja henkinen kunto. Mikäli yhteydenottoa ei kuuluisi, Norell käynnistäisi etsinnän.
Soneran varustama satelliittipuhelin toimi Venäjällä moitteettomasti ja samankaltaisia laitteita näkyi myös venäläisten käytössä. Puhelu maksaa noin kaksi euroa minuutilta. Venäjällä solmittaessa sopimus on puolta halvempi. Satelliittipuhelin on henkisen huollon kannalta ensiarvoisen tärkeä väline - sillä saa soitettua kotiin. Itse puhelin ei ole paljoakaan normaalia kännykkää suurempi ja hyvin toimintavarma. Satelliittiyhteyden lisäksi GSM -verkko toimi Venäjällä suurempien kaupunkien ympäristössä.
Ennen matkaa otimme tarvittavat rokotukset. Erityisesti tulee varautua punkkien levittämää aivokuumetta vastaan, joka Siperiassa on todellinen ongelma. Pelkästään Irkutskin läänissä oli tautiin kuollut paikallisten lehtitietojen mukaan alkukesässä jo 80 ihmistä.
Henkilökohtaiset varusteet pakattiin rinkkaan. Lisäksi teltta, työkaluja, köyttä, pakkausliinoja, jätesäkkejä, kalastusvälineet, naamiopeite autolle, makean veden astiat ja dokumentointivälineet. Mukaan on hyvä ottaa vahvaa läpinäkyvää muovia ikkunoiden paikkaamiseen tai korvaamiseen. Hiekkateillä kulkeva raskas liikenne sinkoilee kiviä ympärillee murhaavaa tahtia. Ilmastointiteipin, nippusiteiden ja rautalangan kanssa ei tule nuukailla.
Ennen Uralia
Ylitimme valtakunnanrajan 4. päivä kesäkuuta ja aloimme suunnistaa Viipurin ja Pietarin kautta kohti Moskovaa. Tankkasimme tankin ja kaksi jerry-kanisteria täyteen dieseliä, joka maksoi n. 20 centiä/litra. Polttoaine oli hyvälaatuista, kuten läpi koko matkan. Dieselin hinta vaihteli 20-30 centin välillä.
Tie oli hyväkuntoinen, opastus kohtalainen ja tekstitetty myös latinalaisin aakkosin. Pusikosta ei ammuttu ja muutoinkin meno oli yllättävän leppoisaa. Tien varrella myytiin vihanneksia, hedelmiä sekä savustettua ja kuivattua kalaa. Söimme ensimmäiset sashlikit - vartaassa grillatut porsaan tai lampaanlihapalat, joita dipataan happamaan ketsuppiin ja syödään raan sipulin ja leivän kera. Söimme sashlikkia aina tilaisuuden tullen läpi koko matkan. Suosikiksi nousi tataarien valmistamat chilillä ja mintulla maustetut vartaat.
Kuva: Linja-autopysäkki Burjatiassa
Venäjällä oli kotoisa ajella. Karjalaistyyliset talot jatkuivat aina Moskovaan asti, jonka pohjoispuolella on ns. Tverin Karjala. Tämän jälkeen hirsitalojen malli hieman pelkistyi, mutta jatkui pääpiirteissään samankaltaisena aina Burjaatiaan asti Baikalin itäpuolelle Mongoliasta pohjoiseen. Taloissa ei ole kivijalkoja, mutta vinoon painuneesta hirsimökistä saattaa hyvinkin löytää internetkahvilan. Tataarikylien puutaloissa karjalaistyylinen ornamentiikka vaihtui puolikuuhun ja tähteen ja karjalais-muhamettilaisen kylän keskellä kohosi minareetti.
Venäläiset ovat ystävällisiä ja auttavaisia, varsinkin maaseudulla. Paras lääke onnistuneeseen matkaan on inhimillinen ja reilu käyttäytyminen, johon vastataan lämpimästi. Tilanteessa läsnäolo on tärkeää, dramatiikkaa arvostetaan. Kielitaito on sivuseikka. Aakkoset on tosin hyvä osata.
Matkustimme päässääntöisesti pohjoisella havumetsävyöhykkeellä ja luonto oli suomalaiselle helppo ymmärtää. Nuotio syttyy herkästi, koivun tuohi ei Venäjältä lopu kesken.
Yövyimme ensimmäistä kertaa Tverin Karjalassa. Auto ajettiin päätieltä poikkeavalle hiekkatielle ja siltä edelleen vaikeakulkuiselle metsätielle, jonne katseilta suojaan pysäköimme Defenderin nokka irtaantumissuuntaan. Sami nukkui takana ja itse etupankillä. Valmiina nopeaan lähtöön, turhaan.
Herättyämme ajoimme Moskovan ympäri ja käännyimme kohti itää ja Nizhni Novgorodia. Liikenne muuttui raskaammaksi. Tietä hallitsivat raskaat pääsääntöisesti armeijan vihreät Kamaz, Ural, Kraz ja Maz rekat. Välissä Ladoja, Volgia ja Moskviceja sekä Niva, Gaz ja Uaz maastureita. Länsimalliset autot vähenivät Moskovasta itään päin kuljettaessa kunnes Uralin jälkeen alkoi vastaan tulla enenevässä määrin Japanista maahantuotuja käytettyjä autoja, jotka Irkutskin tasalla muodostivat henkilöautoista jo valtaosan. Japanilaisissa autoissa on ratti vasemmalla puolen.
Kuva: Matkalla tapasimme kaksi englantilaista motoristia Citan tuntumassa. He olivat taittaneet taivalta kaksi viikkoa Vladivostokista kohti Irkutskia, 1 500 kilometriä junalla, koska pyörillä ei päässyt jokien yli.
Liikenteen käytyä raskaammaksi myös tien kunto heikkeni. Henkilöautoilla oli huomattavasti meitä hiljaisempi matkavauhti pienemmän maavaran ja heikomman jousituksen vuoksi. Siellä täällä näkyi romuttuneita autoja ja onnettomuuksissa menehtyneiden muistoksi pystytettyjä ristejä. Joitain liikenneonnettomuuksia sattui aivan omankin nenän edessä - mm. ohittamaan lähtenyt maastoauto veti perässään venettä ohituskaistalla takaa tulevan auton eteen, joka ajoi veneestä läpi. Toisessa paikkaa rekka ajoi huoltoasemalta henkilöauton eteen, jonka kuljettaja kuoli.
Tiessä saattoi olla myös syviä kuoppia, jotka näkemämme mukaan pystyivät riuhtomaan Ladasta renkaan irti. Päällyste saattoi myös yllättäen loppua ja alkaa taas parinkymmenen sentin kynnyksellä. Henkilöautot etenivät arvaamattomalla tiellä varovasti, itse pystyimme pitämään yllä melko reipasta matkavauhtia nuppi tutisten.
Toinen yö vietettiin pienen joen rannalla Tshuvassiassa. Yöllä lämpötila laski yllättäen nollaan ja palelimme heppoisissa kesäpusseissamme peläten mitä Siperia toisi tullessaan. Peseytymiset ja pyykkäys suoritettiin koko matkan aikana joissa. Mahdollisuuksien mukaan pyrittiin myös kalastamaan. Tshuvasta jatkoimme Tatarstaniin, josta Kazanin kohdalta käännyimme pohjoiseen kohti Udmurtiaa.
Tatarstan oli reitillämme aroa, jota laidunsivat lampaat ratsastavien paimenien kaitsemina. Tulo Udmurtiaan oli kuin olisi ajanut Pohjois-Karjalaan. Aro loppui ja havumetsä alkoi kuin tyhjästä. Udmuritan tasavaltaan tultaessa oli yllättäen tiukat rajamuodollisuudet. Jouduimme täyttämään maahantulopaperit ja läpikäymään pienimuotoisen kuulustelun. Aikaa kului noin tunti. Yövyttyämme sukulaiskansan mailla jatkoimme edelleen Permiin Uralin itäpuolelle. Permissä tien katkaisi raiteille hajonnut juna, jonka jouduimme kiertämään. Ylitimme Euroopan ja Aasian rajan Permin ja Jekaterinburgin välillä, jossa Uralin vuoristo on enää lähinnä ylänköä.
Uralille asti polttoainetta sai säännöllisesti. Asemia on noin 50 km välein. Dieseliä sai joka paikasta, koska Kamazit ja muut venäläisrekat syövät naftaa. Polttoaineasemat ovat auki yötä päivää. Ostettava litramäärä maksetaan etukäteen luukusta myyjälle, joka sitten käynnistää pumpun. Myös ruokakauppoja, kuppiloita ja ravintoloita on joka kylässä. Yöllä ajettaessa ruokaa on vaikea saada.
Tarkkailimme jatkuvasti korkeusasemaamme rannetietokoneella, joka teki myös koko matkasta profiilia. Tietokoneen kompassista oli apua pilvisellä säällä ja yöllä ajettaessa. Paikannusta varmennettiin Benefonin ESC:in GPS -koordinaateilla. Siperian karttoja ei ESCiin saa ladattua, eikä ole tarviskaan - aavaa maata ja suoraa tietä.
Siperia
Jekaterinburgin jälkeen alkoi kauhun sekaisesti odotettu Siperia. Tie muuttui kuitenkin yllättäen paremmaksi ja tiellä liikkujat vähenivät huomattavasti. Reittimme seurasi Transsiberian rautatietä, jota sahasi jatkuvalla syötöllä valtavia tavarajunia - keskimäärin 80 vaunua junassa. Öljyä ja mineraaleja, välillä matkustajajunia. Siperiassa tie on suoraa ja dieseliä on myynnissä tasaiseen tahtiin. Sashlikkia ja pelmeneitä löytyy syötäväksi. Ensimmäisen ruokamyrkytyksen jälkeen kroppa viimeistään tottuu paikalliseen bakteerikantaan.
Kuva: Sanotaan, että reissussa rähjääntyy, mutta nälkä ei ollut useinkaan vieraanamme. Nieriää nousi joista kiitettävästi - tässä loistoyksilö Belaja-joesta Irkutskin länsipuolelta.
Belaja-joesta kalastimme kauniin puronieriän, jonka loimutimme, sekä toisesta joesta pieniä harjuksia, joita paistettiin trangian kannella. Siperian autiudessa uskalsimme yöpuullekin mentäessä rentoutua siinä määrin, että pidimme nuotiota. Paistelimme kalaa ja nötköttiä ja palkitsimme hyviä hetkiä Lapin Kullalla. Alkoholin suhteen Venäjällä on muutoin autoillessa nollatoleranssi. Puhallustesti suoritetaan puhaltamalla miliisin kasvoihin.
Aina saavuttaessa kaupunkiin on joko miliisin tai GAI/DPC:n ratsia. Sotilaspukuista miliisiä joutuu lahjomaan, harmaisiin haalareihin ja luotiliiveihin pukeutunutta GAI/DPC:tä ei. Lahjonnan perusteena on joko ajorike tai ennustettavissa oleva loputtoman pitkä auton tarkastus. Yleisesti sakotettavia rikkeitä ovat ilman turvavyötä ajaminen tai ylinopeus. Likaisista rekisterikilvistä tai ajovaloista sakotetaan myös. Jos mitään helppoa virhettä ei löydy, etsitään epäkohtia maahantulopapereista, lisäpolttoaineen määrästä tai epäillään aseiden tai huumausaineiden mukana kulkemista. Yleisesti tilanne on molemminpuolisesti humoristinen ja miliisin kovaa kohtaloa tulee ymmärtää 50 ruplan (1,5 Euroa ) lahjalla tai parhaimmassa tapauksessa suomalaisella oluttölkillä. Taajamissa ajonopeutta tarkkaillaan jatkuvasti, eikä miliisille kannata antaa aihetta pysäyttää autoa. Puheet pahoista poliiseista osoittautuivat ainakin omalta kohdaltamme huhuiksi. Miliisi oli harmiton, rahaa kerjäävä pakollinen vitsaus.
Kun valtaväylältä poikkeaa pienemmille teille, loppuvat opasteet tyystin. Karttatietoihin ei myöskään ole luottamista. Etsimme kerran yöpymispaikkaa suojaisen joen rannalta, jonne kartalla johti sievä tie muutaman pikkukylän halki. Kylät olivat arviolta Lahden kokoisia kaupunkeja, teitä kulki ristiin rastiin alitajuisena vyyhtenä ja yöpymispaikkaamme piti mennä T-55 panssarivaunun moottorilla koneistetulla proomulla. Toisella kertaa yöpymispaikkaa etsiessä olimme lähellä ajaa tielle poikittain sammuneen burjaatin yli. Yritimme herättää viinalta haisevaa mongoolin näköistä miestä siinä onnistumatta. Raahasimme kaverin tieltä pientareelle nukkumaan kylkiasennossa. Pian tämän jälkeen entisen sammumispaikan yli kaasutti punainen Moskvich täynnä votkaa laseista juovia burjaatteja.
3500 km Siperiaa ja saavuimme Irkutskiin Baikalin rannalla. Jouduimme ajamaan kaupunkiin sisään vaihtamaan rahaa ja etsimään parempaa karttaa järven itäpuolelle. Olimme pyrkineet säännöllisesti välttämään kaupunkeja, koska koimme maaseudulla olomme turvalliseksi. Irkutskiin oli kuitenkin mentävä. Oli jo myöhä ja kaupat kiinni. Kirjoittauduimme sisään paikalliseen hotelliin, jossa tutustuimme kahteen englantia puhuvaan venäläiseen, jotka seuraavana päivänä auttoivat meitä löytämään tarvittavaa karttaa. Pyysimme heitä myös selvittämään, miten Japanista tuodut autot päätyvät Siperiaan. Miten autoilla ylitetään tuo meitä odottava tietön alue.
Land Roverin konepellin ympärille järjestyi aamulla ammattimaisten autokuriirien kokous, joka selvitti meille tiedot alueesta Citasta itään. He kertoivat, että on kaksi mahdollisuutta: joko pakata auto junan kyytiin, mikä on kallista tai sitten ajaa auto alueen läpi talvella jäätietä pitkin. Kuormauspaikka olisi Mogozha, joka kuriirien mukaan oli rikollisten hallitsema kaupunki. Joku tiesi kertoa, että maastokuorma-autot kyllä jatkavat Mogozhasta eteenpäinkin ja vievät materiaalia Amurin moottoritien työmaalle. Kuskit kertoivat, että tiettömän alueen halki on rakenteilla moottoritie "Federalnaja", mutta että tietyömaa on sen verran vaiheessa, ettei tiepohjaa voi vielä käyttää ainakaan henkilöautoilla. Omana tavoitteenamme oli kuitenkin ajaa alueen läpi. "Camel Trophy ei ole mitään siihen verrattuna", kuului kuriirien kannustava loppukaneetti.
Irkutsk on mielenkiintoinen kohtaamispaikka Euraasiaa itä-länsi suunnassa halkovalla reitillä. Kaupungissa on paljon kiinalaisia, vietnamilaisia, mongooleja, korealaisia, burjaatteja ja Siperian eri kansoja venäläisten rinnalla. Kulkemaamme reittiä on aina käytetty liikkumiseen idän ja lännen välillä. Hunnit ja mongoolit etenivät Eurooppaan samaa reittiä ja onhan oma heimommekin kaiketi lähtöisin Volgan mutkasta, hyvien sashlikkien maisemista.
Tämä Irkutskissa vietetty matkamme ainoa hotelliyö keskeytyi auton hälytysääniin. Juoksimme vartioidulle parkkipaikallemme hotellin edessä, jossa auton tavaratilan sivuikkuna oli isketty sisään ja ainoana matkatavarana autoon jätetty rupinen mankka oli viety. Vartija kohotteli käsiään ja valitteli tapausta. Korjasimme ikkunan jätesäkillä ja ilmastointiteipillä ja jatkoimme matkaa Baikalin eteläpuolelta kiertäen kohti Burjatiaa ja Amur-jokea. Baikalin rantatieltä kannattaa mainostaa pieniä savustettuja siikoja, jotka maksavat 50 centtiä kappaleelta. Hinnasta voi luonnollisesti tinkiä.
Ulos kartalta
Baikalin jälkeen ilmapiiri muuttui itämaiseksi. Burjaattian tasavallassa tien varrella näkyi pyhiä puita, joihin burjaattirekkakuskit sitovat vaatteista revittyjä suikaleita matkaonnen ja turvallisen paluun takeeksi. Noudatimme itsekin paikallisia tapoja ja revimme pyyhkeestä kappaleet puuhun. Kun burjaatit juovat votkaa, tulee lasiin upottaa sormet ja pirstoa nestettä ympäriinsä. Kylissä on shamaaneja ja kiinalais-ukrainalainen isoäiti kertoi metsässä elelevän "lamalainen" yhteisö.
Kuva: Stalinin väestönsiirtojen generoima ukrainalais-kiinalainen isoäiti heinäkuormineen Citan alueella, 50 kilometriä Kiinan rajalta pohjoiseen.
Emme lähteneet mukaan votkanjuontiin, josta on aloitettuaan vaikea päästä irti. Venäläiset loukkaantuvat, jos vieraanvaraisuutta loukataan jättämällä leikki kesken. Jos jonkinlainen aikataulu on olemassa on votkasta suositeltavaa hymyillen pidättäytyä. Myös burjaattien votkanjuontitavat ovat selkeästi raskaammasta päästä.
Tie jatkui Burjatian tasavallan pääkaupungin Ulan-Uden läpi hiekkatienä itään kohti Citaa, jossa Suomesta hankitun kartan mukaan tien ennustettiin loppuvan. Hiekkatie oli petollinen. Pitkät hyväkuntoiset osuudet tuudittavat kuskin turvallisuuden illuusioon, joka salamannopeasti hajoaa tiessä olevaan murrokseen, kuoppaan tai sortumaan. Itse ajoimme liiallisella vauhdilla tienpinnsta puoliksi kohoavan betonisen ojarummun yli niin, että ilmalennon jälkeen heikohkosti laskeuduttuamme auton hälytysjärjestelmä lävähti päälle ja kuskin puoleinen ovi onnistui jotenkin vääntyä niin, ettei mennyt enää kiinni. Saimme vasaroitua oven kuitenkin jälleen sijoilleen.
Tie jatkui kumpareisessa puuttomassa niittymaisemassa aina Mogozhaan, joka on Japanista tuotujen autojen junastapurkupaikka. Mogozhassa oli rikollinen ilmapiiri. Kaikenlaista autotrokaria ja junapaikan myyjää tuppautui ikkunaan. Käytettyjen japanilaisautojen kauppa ja kuljetus on Mogozhan pääelinkeino. Miliisikin oli siviilipukuinen ja kiinnostunut vain automme vuosimallista ja hinnasta, jonka ilmoitimme hämmästyttävän pieneksi.
Meitä lähti seuraamaan Ladalla nilkuttava kaveri, joka tuli myös perässämme kauppaan kysymään, minne olemme menossa. Kerroimme, että kohti Habarovskia ja edelleen Sahalinia, mutta että tarvitsemme dieseliä varakanisterit täyteen. Tämä oli virhe. Mies neuvoi tien polttoaineasemalle ja häipyi. Maksettuamme ostettavamme ajoimme neuvotulle asemalle, jossa ladakaveri olikin jo odottelemassa. Pysäytettyämme auton alkoi asemalla lojuvista konteista ilmestyä lasisilmäisiä nuoria miehiä vanhoissa armeijan rytkyissä piirittämään autoa. Irtaannuimme paikalta ja päätimme häipyä kaupungista uhkaavasta polttoainetilanteesta huolimatta.
Kuva: Tie Mogozhasta itään. Karttatiedot alueelta ovat olemattomat, mitään teitä ei ole merkitty karttoihin.
Kesti jonkun aikaa, ennen kuin löysimme itään päin lähtevän uran. Pelkäsimme väijytystä, koska olimme kertoneet etenevämme Habarovskin suuntaan ja ajoimme kovaa pimeässä yössä arvaamattomalla tiellä, tai pikemminkin tietyömaalla. Koukkasimme tieltä seuraamaan metsään johtavaa telaketju-uraa ja ajoimme Defenderin paikkaan, jonne varmasti ei kovinkaan monella autolla tulla perässä. Yöunen keskeytti metsästä kuuluva ölinä, jonka ristimme mursuksi. Kyseessä oli kuitenkin karhu.
Yöllä ajamamme pääura oli nimenomaan Federalnaja - tulevan Amurin moottoritien pohja. Olimme huolestuneita polttoainetilanteesta, koska tankkauksemme ennen tätä tuntematonta taivalta oli eilen karahtanut kiville. Katolla oli enää kaksi täyttä kanisteria ja tankki puolillaan. Tie oli karu - moottoritien pohjaa eri vaiheissa. Välillä maansiirtokoneiden jylläämää hiekkapintaa, jossa 5-10 metriä syviä jyrkähköjä kaivantoja. Toisinaan sepelipäällystettä tai kalliosta rouhittua nyrkinkokoista teräväsärmäistä kiveä, jossa seassa jalkapallon kokoisia sattumia.
Pääasia kuitenkin oli, että jonkinlainen ura oli löydetty ja että uralla työskenteli koneita: dieseliä. Pysäytimme auton maansiirtokoneiden keskelle ja kerroimme mistä olemme tulossa ja minne on haave päästä, mutta että tarvitsemme polttoainetta. Työmaan johtaja kutsui paikalle dieseltankkia kantavan Kamazin, josta vedettiin joka kannu ja tankki täyteen kahdesta tölkistä Lapin Kultaa. Tankkasimme saman kaavan mukaan aina Tyynelle valtamerelle asti joko tietyömailla tai metsätyökoneiden dieseliä. Vaihtovälineinä toimi parhaiten suomalainen olut ja säilykkeet.
Kuva: Amurin valtatien tietyömaalla kyseltiin polttoainetäydennystä. Tietyömaat ja metsätyökoneet olivat ainoa diesel-lähde Mogozhan ja Shimanovskin välillä. Alueella ei kesäisin ole karttoihin merkittyjä teitä.
Ajoimme Federalnajalla mm. räjäytystyömaan halki, joka piti taukoa sen aikaa, että pääsimme siitä yli. Pohjapanssari otti maansiirtokoneille tarkoitetulla uralla vastaan monta kovaa iskua, mutta auto kesti hyvin. Renkaatkin pitivät pintansa viheliäisestä kivikosta huolimatta. Meillä oli varalta mukanamme kaksi pyörää. Etulasiin napsahteli päivän aikana kaksi reikää maansiirtokoneista ja kuormureista sinkoilevista kivistä. Joudumme teippaamaan ilmastointiteipillä takaoven ja vielä vähän elävän kuljettajan puoleisen oven tiiviiksi, jottei sisälle tunkeutuisi niin paljon pölyä. Tietokoneet, kamerat ym. elektroniikka on suojattava kasseilla ja muovipusseilla, kun hienojakoista pölyä tunki vastustamattomasti autoon ja tietenkin hengityksen mukana myös keuhkoihin.
Kattotelineen kiinnitys ei tahdo kestää jatkuvaa rynkytystä, vaan joudumme kiinnittämään sitä runkoon tuon tuosta. Kuskin puolen ovi sen sijaan marinoituu jälleen entisiin uomiinsa ja alkaa taas aukeamaan ja sulkeutumaan normaalisti. Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin.
Off Road
Kuva: Defenderiä vinssataan suosta. Kovat olosuhteet vaativat toimivan työkalun.
Federalnajan pohja loppui ja Kamaz -kuski neuvoi meille uran eteenpäin. Alkoi mutainen taival pajukossa. Keskituntinopeus tippui kymmeneen ja pääsimme ensimmäisiä kertoja kokeilemaan myös vinssiä. Auto juutui tuon tuosta mutaan tai upposi suohon, jos yritimme kiertää uran vierestä. Ensimmäisten vinssausten jälkeen opimme katsomaan reittiämme niin, että edessä on varmasti vinssietäisyydellä tarpeeksi vahva puu, juurakko tai kivi. Alussa off-road taival oli jännittävä, sitten puuduttava ja sitten vain pelkkää työtä. Kamazit olivat survoneet tien velliksi, jossa oli syviä veden peittämiä kuoppia. Isoista vesilammikoista ei voinut kertoa, ovatko ne 5 vai 50 centtiä syviä. Välillä auton olisi voinut vannoa kaatuvan sen toisen kyljen renkaiden liukuessa vesihaudassa maastokuormurin kyntämään ojaan. Kuuma vinssi vedessä sihisten sinnittelimme eteenpäin ja pääsimme laskeutumaan laaksoon, jossa renkaiden alle löytyi jo taas kiviä ja välillä soraakin.
Seurasimme asumatonta jokilaaksoa itään noin 50 km Kiinan rajan pohjoispuolella kunnes joki kääntyi tien eteen ja ura katkesi. Kamazin jäljet johtivat suoraan vuolaaseen jokeen, jonka reunalla päivitteli rannalle jäänyt Lada Niva -seurue. Näimme joen toisella rannalla jäljet, josta maastokuorma-auto oli kiivennyt jälleen kuivalle maalle ja pystyimme arvioimaan ylitysreitin. Vaatteet pois ja jokeen kahlaamaan. Ylitysreitti löytyi, eikä vettä ollut kuin napaan asti.
Vastarannalta alkoi kuulua moottorin jylinää ja pian törmäälle ilmestyi 6-pyörävetoinen Kraz. Kuljettaja säätää vaihteistoa ja pian armeijan kuormuri työntyy jokeen ja kahlaa pokerilla yli. Kraz -kuski ilmoittaa jäävänsä odottelemaan omaa ylitystämme ja vetäisi meidät pois, jos auto hyytyisi jokeen.
Siirsimme varusteemme tavaratilasta kattotelineelle, jonne myös Sami halusi jäädä valokuvaamaan. Maastovaihde päälle, tasauspyörästö lukkoon, ykkönen silmään ja jokeen. Auto sukeltaa virtaan. Kaasu on pohjassa, ettei varmasti sammuisi. Renkaissa on pitoa ja pian koko vehje on vedessä. Peto jurruuttaa virrassa vastustamattomasti eteenpäin. Konepellin päällä on vettä ja auto auraa hienoa aaltoa edessään. Ei pysähdy, ei edes nikottele - kylmän rauhallisesti joen yli vastarannalle. Kraz kuski taputtaa käsiään ja viittoo, että vielä 7 jokea ennen Amazaria, seuraavaa kylää.
Reitti Amazariin on hirveä. Jokien ylitykset ovat osuuden parasta antia. Vuolaiden jokien pohjat ovat juuri ainoita, joissa renkaiden alla on tukevaa maata. Muutoin Land Rover uppoaa tuon tuosta liejuun, josta sitä lapioidaan ja vinssataan, työnnetään pyörien alle tukkeja jne. Joskus ei vinssille ole puita, vaan joudumme niputtamaan pajukkoa kuormaushihnoilla tai ottamaan useampia heikkoja kiinnityspisteitä.
Rutiiniksi muodostuu seuraavanlainen kaava: kuski istuu autossa ja kartturi juoksee. Kartturilla on yllään märät kalsarit ja märät lenkkarit. Kun tulee joki, kartturi juoksee jokeen ja sahaa sitä niin kauan, että ylityskohta löytyy. Kuski istuu autossa ja katsoo kartturin touhuja ja painaa mieleensä reitin. Paarmat syövät joessa tarpovaa kartturia, kuski nautiskelee ilmastoidussa autossa. Kun auto jämähtää kiinni, kartturi kiinnittää vinssin, kytkee vinssin virran ja asentaa kaukosäätimen. Kuski ottaa kaukosäätimen ja vinsaa autoa samalla ajaen irti. Kartturi työntää renkaiden alle puiden runkoja ja kiviä. Tämä toistetaan niin kauan, että auto on irti. Seksuaalikäyttäytymisen termistöin tällainen matkailu on perverssiä.
Tie nousee pystyyn
Parin vuorokauden ja kahdeksan joen jälkeen kurainen polku nousee jälleen Federalnajan pohjalle. Mielen täyttää voitonriemu. Auto saadaan tankattua tietyömaalla ja kuivaa tiepohjaa jatkuu parikymmentä kilometriä aina Amazarin radanvarsikylään. Ennen kylää tietyömiehet pysäyttävät meidät ja sanovat, ettei Amazariin ole menemistä. Aiemmin kesällä 3 saksalaista oli yrittänyt samaa reittiä, mutta heidät oli tapettu juuri Amazarissa. Kurkut oli viilletty auki. Niin tai näin, totta on myös, että mikäli mielimme kohti Erofej Pavlovicia, seuraavaa kylää idässäpäin, joudumme ajamaan Amazarin läpi. Federalnajan tietyömaan pätkä loppuu tähän. Äijät suosittelevat kääntymään takaisin ja pakkaamaan auton junaan Mogozhassa.
Päätämme kuitenkin laskeutua Amazariin ja kaasutamme pölypilvessä läpi kurkunleikkaajien kylän. Rekisterikilvet ja koko auto on onneksi niin mudassa, ettei mitään viitteitä ulkomaailmaan ole näkyvillä. Päästyämme kylästä leiriydymme syvälle metsään, peitämme auton vihdreällä peitteellä ja kaadamme tulouralle vielä varmuuden vuoksi puita ristiin murrosteeksi. Yö kuluu kirveen heittoa harjoitellessa ja katkonaisesti nukkuen.
Aamun valjetessa jatkamme kohti Erofej Pavlovicia. Metsässä kulkee useampia mutaisia maastokuorma-autojen kyntämiä uria kohti itää. Tasapainoilemme eteenpäin, syötämme kartturia paarmoille ja pidämme vinssiä mukavan lämpimänä. Ylitämme vielä kaksi jokea ennen kuin eteemme aukaa aava suo, jonka toista rantaa ei näy. Pari Kamazia näkyy jäljistä päätellen joskus suolle menneen. Siellä täällä kasvaa vaivaiskoivuryppäitä ja jokunen oikea puukin.
Kylmä hiki otsalla ajamme auton suolle ja lähdemme suunnistamaan puulta puulle, mutta auto juuttuu kerta kerran jälkeen yhä pahemmin mutaan. Suolle ei näy loppua ja taivaalle alkaa kasaantua tummia pilviä. Ilmassa on ukkosta ja vähän paniikkiakin. Tajuamme tehneemme rankan virheen - suota ei voi ylittää, ja olemme jumissa jo melko syvällä hyllyvää aavaa. Pakokauhu alkaa ryömiä rintalastan alle. Katson Samia hetken silmiin ja päätös on selvä. Auto ympäri ja vähän äkkiä. Jos sade alkaa ollessamme suolla, saamme viettää täällä joulua. Rämmimme moottori huutaen suota paluusuuntaan. Sami kahlaa munia myöten mudassa ja kiinnittelee vinssiä. Saderintama lähestyy, näemme salamoita. Juuri kun renkaat pureutuvat metsän reunalla kuivaan maahan alkaa sataa. Suo muuttuu hetkessä hytiseväksi velliksi ja jo tulourakin on sateella sellaisessa kunnossa, että selviämme hädin tuskin eteenpäin.
Vuoren rinteellä etelässä näkyy liikettä. Päättelemme, että siellä on taas pätkä Federalnajan pohjaa. Oikeastaan on sama mitä siellä on, kaikki on parempaa kuin tämä. Löydämme joidenkin tuntien jälkeen rinteelle ja siellä tosiaan on Federalnajan pohjaa. Ajamme eteenpäin kymmenisen kilometriä sateessa kunnes eteen tulee murhaavan näköinen joki, joka kuohuu sateen sille syöttämistä vesimassoista. Keskellä jokea seisoo kaksi Kamazia, vettä hytin puoliväliin asti. Lisäksi virtaan on juuttunut talon kokoinen maansiirtokone, joka kaiketi on yrittänyt vetää Kamazeja ylös. Murheelliset kuskit ovat leiriytyneet joen rannalle ja kertovat olleensa tässä vartioimassa omaisuuttaan jo kaksi viikkoa. Tie Erofej Pavloviciin on poikki. "Talvella sitten", kuskit lohduttavat.
Kuva: Kamaz-kuskit Vasili ja Sergei lupasivat järjestää junakyydin Amazarista Erofej Pavloviciin, jonne tulviva joki oli katkaissut ajoreitin. Sopimus vahvistettiin parilla oluttölkillä.
Olimme matkalla uhonneet, että siitä mistä menee Kamaz, menemme myös me. Joki on kuitenkin liikaa sekä Kamazeille että meille. Kohtalon oikusta emme ole ongelman kanssa yksin. Sahalin Energyn perävaunullinen Kamaz arpoo myöskin ylitysmahdollisuutta ja joutuu toteamaan sen mahdottomaksi. Kuskit Vasili ja Sergei kertovat, ettei ole muuta mahdollisuutta kuin yrittää järjestää oma juna Amazariin, jolla päästäisiin joen yli. Myös Amazarin ja Mogozhan välinen tie olisi poikki sateen takia.
Ajamme yhdessä takaisin kurkunleikkaajien kylään, jossa Vasili alkaa järjestämään junaa. Juna kuulemma saadaan. Odotamme vuorokauden ja ratapihalle työnnetään kaksi lavettia, joille autot ajetaan. Vashalla ja Serjoshalla on mukanaan kerä teräskaapelia, jolla autot sidotaan kiinni avoimeen puulavettiin. Odotamme toisen vuorokauden kunnes neljältä aamulla ratapihalle ilmestyy dieselveturi, johon lavettimme kiinnitetään. Istumme autoon ja pieni junamme lähtee liikkeelle. Pelottava Amazar jää taakse. Olemme pitäneet kaksi vuorokautta väijyä autojen ympärillä. Vashalla ja Serjoshalla oli aseita ja vielä luvatkin niihin, vaikka kukapa niitä lupia kyselemään. Amazarissa ei ole miliisiä.
Kuva: Odottelua Mogozhan asemalla, 40 kilometrin matka keski junalla neljä vuorokautta.
Venäjän rautatielogistiikasta johtuen dieselveturi vetää meidät takaisin Mogozhaan, jossa kiinnitymme päivän odottelun jälkeen sähköjunaan. Sähköjuna vie meidät eri ratapihojen kautta viimein tulvivien jokien yli ja auto saadaan lastattua pois junasta Skorovdinon kaupungissa. Joen ylitys kesti junalla yhteensä neljä vuorokautta, etenemää tuli 40 kilometriä.
Tyyni valtameri, Sahalin
Skorovdinosta jatkamme perinteistä mutavelliä Magdagaciin, josta alkaa taas vähän parempi hiekkatie. Shimanovskissa pääsemme kiinni Federalnajaan, joka alkaa tyhjästä - kirjaimellisesti keskeltä peltoa. Tiehen ilmestyy jonkun ajan kuluttua taivaan lahjana myös asfalttipäällyste, joka tuntuu ihmeelliseltä ajaa. Tankkaus onnistuu silti entiseen tyyliin Lappariin ja säilykkeisiin vaihtamalla.
Kuva: Diesel-kanistereita täytetään tietyömaalla. Paras vaihtoarvo oli oluella ja suomalaisilla säilykkeillä.
Matka taittuu vauhdilla. Saavumme Autonomiseen Juutalaisalueeseen ja vaihdamme sen pääkaupungissa Birobizhanissa rahaa. Tie Habarovskiin takkuilee, kun armeija etsii vankikarkuria. Tuijottelemme tuon tuosta Kalashnikovin piippuun äijien esitellessä raflaavia tarkastusmetodejaan. Habarovskista pelätyn mafian hallitseman sillan jälkeen (ei mitään) käännymme Amur-jokea seuraten pohjoiseen kohti Komsomolsk Na Amuria, jonka eteläpuolelta erkanee viheliäinen hiekkatie itään kohti Tyynen valtameren rantaa ja Vaninon satamakaupunkia. Sikhote Alinin vuoristo on kärsinyt valtaisista metsäpaloista ja ympärillämme on tulen parturoimaa hiiltynyttä maata. Ajamme myös pienen metsäpalon läpi. Vihdoin vuorten välistä alkaa näkyä sinistä kimallusta. Pysäytämme auton liikuttuneina - Tyyni Valtameri.
Meri näyttää ihanalta. Raikas tuuli pyyhkii kasvoja, eikä hymy hyydy kirveelläkään. Hankimme liput Sahalinille menevään lauttaan ja ajamme auton satamaan. Joudumme odottamaan yön yli ja kalastamme merestä pieniä turskia syötäväksi. Myös Vasha ja Serjozha saapuvat satamaan ja pidämme pienet juhlat nuotion ympärillä laivaa odotellessa. Dieseltrokari käy tankkaamassa auton metsätyökoneen naftalla.
Laivamatka kestää 18 tuntia. Lautalla on meidän lisäksemme vain rekkakuskeja ja sotilaita. Soitan satelliittipuhelimella kotiin, on tyttäreni 3-vuotis syntymäpäivät. Palaan haikeana Samin ja rekkakuskien luo, jotka kysyvät apeuteni syytä. Kerron, että olen surullinen, kun en voi olla kotona pienen tyttöni syntymäpäivillä ja kaikki alkavat itkemään.
Sahalinin satamassa juutun muutamaksi tunniksi turvallisuuspalvelun kuulusteluun ja yritän vakuuttaa virkamiehiä vilpittömästi, että olemme todellakin ajaneet halki Venäjän vain kuvataksemme mummoja ja keräilleet hieman kirveitä. Klassisen ristikuulustelun jälkeen äijät levittelevät käsiään, antavat passit ja toivottavat hyvää matkaa.
Sahalin on fantastinen. Kauniiden vuorien välissä solisee puhtaita jokia, joissa on lohikalaa kaikissa. Tiet ovat erinomaisia ja elintaso on muuhun näkemäämme Venäjään verrattuna huomattavasti korkeampi. Katukuvassa on paljon sahalinin japanilaisia ja korealaisia ja tietysti venäläisiä, mutta myös amerikkalaisia, jotka tekevät saarella businesta. Yövymme Tyyneen valtamereen laskevan joen suussa ja kalastamme yöllä 23 isoa harjusta. Maha turvoksissa hyvää kalaa ajamme auton vihdoin ja viimein Korsakovista Japanin Hokkaidon saarelle Wakkanain kaupunkiin menevään lauttaan. Laiva on japanilainen ja kallis. Auto pestään tarkasti laivassa, koska Japaniin ei saa kuljettaa venäläistä maata.
Wakkanaissa vastassa on lehdistöä ja kansallinen tv-asema NHK. Auto jää tulliin ja jatkamme vuokratulla Mitsubishillä Hokkaidon Obihiroon, jonne meidän on määrä pystyttään matkan näyttely. Automaattivaihteinen pieni henkilöauto hyvillä japanilaisilla teillä tuntuu Defenderillä mudassa tykittämisen jälkeen pölynimurilta.
Julkaistu Tekniikan Maailmassa, 2003
Future Pavillion
Prof. Casagrande and Miss Nikita Wu, curator of the Future Pavillion. The Art of Taiwan in Psychosis
- Japanese Ghost in the Future Pavilion
The central government of Taiwan arranged the Taiwan Design Expo 2005 in the Southern city of Kaoshioung in October 2005. My duty was to deal with the future and set up a so called Future Pavilion. In stead of futuristic kitchen interiors and color trends I ended up in the shadows of a Japanese Army laundry building, which I occupied together with the invited artists and architects. After examining and studying the Taiwanese art and architecture scene for a year I had come to a conclusion, that the island state is in psychosis and that its art is more or less therapy or just simply lies. The Future Pavilion became after a psychoanalysis a dark colored collection of Western and Chinese medicine in the form of architecture and other disciplines of art
The laundry building had stood abandoned the most of the time after the Japanese Army withdraw from Taiwan in the end of the Second World War. The Taiwanese army had used the building for a while but the abandoned it due to strong rumors of Ghosts. The Ghosts are very true in Taiwan and the Japanese Ghost must be one of the most traumatic ones
The building itself was beautiful – hand made of bricks and then plastered. The four 35 meters long wings meet each other in the center of the cross shaped plan in which also stands a tower in the focus of which is a deep well for fresh water. The whole building is realized for the scale of a man plus horse. One has been able to ride along the central corridors of the wings. Also the windows are on the height of a horse rider.
The building was cleaned of all sorts of military trash and the original door openings were again blown open in the central corridors of the wings. Planks were removed from the windows and additional entries were constructed into the middle section of each wing in order to create a circular walking path for the visitors to move from one wing to another. The cleaned up ruin was then given for the invited participants to work within the general themes of the wings. The pavilion was looking at the future and the present situation of Taiwan from four different viewpoints: Urban Acupuncture, Urban Nomad, Organic Layer and Ocean.
Urban Nomad
There is a strong contradiction in the Taiwanese cities between the official and the human layer of the cities. The official city is a polluting machinery of dead temporary buildings and super heavy American-Japanese traffic arrangements. Here and there rises sky scraper or public buildings that try to deal with the Taiwanese cultural traumatism generated by lack of identity by means of copying important buildings abroad or by inviting famous Western architect to borrow their name. Taiwan is in fact part of China, but also some sort of a bastard made with the Americans. The father complex of this corrupted child in between two homes is heavy and as a neighborhood bully he tries to dominate the close quarters with money and ignorance. This can be seen in the ecologically destructive urbanism, the industrial abuse of cheap labor and how the Taiwanese heavy industry is moving to pollute in the surrounding poorer countries.
The official city of the maps is nothing but a attaching platform for the diverse, small scale and hectic private enterprising. These vendors and food makers are nomads. The trolleys and food stands move on wheels, all imaginable merchandise in suitcases and bags and the whole system is constructed around hidden orders and agreements. The official police is looking at the other way. A street that can be daytime a boring sewage of endless cars and scooters may when the sun falls down become a vivid night market. The nomads roll together, the cars can no longer move and people find to the place. When you ask the people they only talk about this human city. The official city means nothing.
The Urban Nomad –wing of the Future Pavilion wanted to lift this city of people into the status of the official city and to present it as a possible structure towards the future. Masters course students form the Taiwan’s leading architecture school the Tamkang University had build up personal movable shelters of recycled materials to meet the urban conditions. “The Urban Nomad is an insect, who day by day goes through the metamorphosis from a larva to a butterfly. For the nomad a shelter is not a simple function, as a city flat, but for example movement can be both protection and basic condition of his business, a survival strategy. The nomad reacts for his surroundings physically and so being is very much part of it – and so he takes care of his surroundings. Without these nomads the Taiwanese cities would drown in their own filth. “ Wei-Chen Weng, one of the students.
Photographer Yeh Wei-Li’s five photo series ”Emperor Go Moves to City” confused the people. The painting of Emperor Go is a standard issue in every Taiwanese garrison and this historical character is also canonized to be a God. The Emperor wanted to win back his lost empire as the Kuomingtang party officially wanted to win back the Mainland China after being kicked out to the island of Taiwan by the communist army in the end of the 40’s. The photographer had found the portrait of Emperor Go amongst the garbage in the Future pavilion before its cleaning and then moved the painting into his city flat in the capital city Taipei and had documented the whole process. Witnessing the great Emperor and God Go in his status of trash and then bunking in the suburbs of Taipei did not charm everybody.
My own work for the Urban Nomad was video and photo documentation of the architectonic installation Land(e) scape (Finland, 1999) where we raised three abandoned barn houses on 10 meters high wooden legs to start walking after their farmers towards the cities of the south and in the end burned the whole installation together with a contemporary dancer and choreographer Reijo Kela.
Estonian architect and painter August Kunnapu painted a five meters high wall painting “Lemurian” to the front faade of the wing in which an extra terrestrial looking bold head is saluting the visitors with a frog hand. To the other end of the axis he had painted a big baby cat and a gymnast for 1930’s. Families took photos of themselves with the cat, the gymnast was maybe a bit odd and the Lemurian was obviously a bit scary.
Andrei Tarkovski’s movie “Stalker” was also shown as well as a rehabilitation plan that I realized for an illegal settlement “Treasure Hill” in Taipei 2003. Treasure Hill is a quiet community of old Kuomingtang –veterans and their families continuing an old Chinese village style living in an enclave in the middle of the city. The people were officially to be moved away but later on were allowed to stay and continue their lives as an urban laboratory for a sustainable way of living in Taipei.
Into the middle of the wing we constructed “The Chamber of the Post Urbanist” – steel furniture for post urban meditation. Heavy metal objects as sofa, table, bed, water reservoir, fire place and toilet. The walls were wall papered by Nikita Wu’s free newspaper for the Future Pavilion, the “Pe Po”. Close by was photos of Casagrande & Rintala’s work “Obihiro Walking Street” where the children of urban planners of a Japanese were asked to instruct their mothers and fathers to construct a good house out of cardboard and then paint it. In the end the children got into the houses and walked inside them to the city stopping every now and then to have a rest and to form a spontaneous, instant village.
Urban Acupuncture
The traditional Chinese medicine is based on observing, cultivating and reacting on the human body’s inner energy flows (Chi). The Chinese believe in the possibilities of this energy to be in connection with a greater cosmic energy. In the Urban Acupuncture –wing human build environment is treated as the human body by means of acupuncture.
Chi Ti-Nan, a Taiwanese architect and urban planner, is practicing the acupuncture in the light of his personal working method Micro-Urbanism, which is looking at the vulnerable and insignificant side of contemporary cities around the world. He believes that these forgotten and often abandoned areas of everyday life under urban design and capital driven development are, in fact, holding the genuine quality of each city.
For the pavilion Chi did five plans for the host city Kaoshioung but his part of the exhibition was considered politically so challenging that the organizer Taiwan Design Center tried to ban parts of his graphics in several occasions. Political corruption amongst the Taiwanese architects is the most stopping factor for a healthy development of national architectural identity and also Chi took it for granted that his graphics had to go. This did not happen and his frightening texts such as: “Take the whale back to the sea” remained.
Estonian Vilen Kunnapu, an old school constructivist and leading Estonian architect all the way from the 70’s has during the last couple of years concentrated on energy central architecture inspired by the Tibetian Mandalas, Palladio and Luis Khan. To the surroundings of the Future Pavilion Mr. Kunnapu constructed two three meters high red Stupa –buildings out of plywood. “These structures are important for the environment. The exhibition building itself is already very healthy.” According to Kunnapu the Stupas were both 1:1 scale energy center structures in the exhibition as well as models for bigger Mandala –temples to be realized in the Kaoshioung harbor and outside the city hall. Some visitors stopped in front of the Stupas to pray. Inside the pavilion architect Kunnapu exhibited his design line including the Buddhist Center of Tallin, Mandala –temple for Tallin Prison and 9 Mandala Temples for river Thames in London.
Both Chi and Kunnapu are processing a ritual through their architecture. If architecture in general is a theology, both Chi and Kunnapu are mystics. Both men could have been operating a thousand years ago. I also exhibited my study of urban acupuncture together with Alaskan industrial artist Martin Ross and Tamkang University students realized a year ago as part of the Taipei on the Move –project. In our work “Trojan Rocking Horse” we constructed 8 adult size steel made movable rocking horses and placed then to strategic points around Taipei city and started to move towards the center and eventually to surround the city hall. During the march the horses acted as mail boxes for the citizens to write comments, memories and suggestions to Mayor Ma Ying-Jeou as bases for urban planning following Fritz Lang’s maxim from the movie “Metropolis”: “The mediator between the head and the hands must be the heart.”
Organic Layer
Generally speaking the contemporary Taiwanese theatre is quite therapy polluted acting of acting -on the contrary to the Taiwanese puppet theatre and Chinese opera which have strong roots in the Mainland and Chinese culture. From the illusions of pornography and other light weight scream-cry is exfiltrating also honest performers. Kao Jyn-Hong has walked around Taiwan with vegetation in his back bag. Kao goes to the forest, digs of a tree, places it into his aquarium like back bag an starts walking and running.
The silent, archaic stalker, is not necessarily the most commercially successful Taiwanese artist nor celebrated in the flashy local design magazines but still again a clear choice for the Organic Layer –wing together with the Japanese pioneer of sustainable architecture professor Yoshio Kato. On the other end of the wing were Kao’s back bags growing trees and on the other end Kato’s models of micro climate architecture in Taiwan and Japan. In his video Kao is running on a highway with a tree in his back or silently looking dressed as a monk with the tree in his robe, Kato is explaining scientifically the climate conditions as the basis of architecture.
Yoshio Kato’s houses are almost laboratories, where the prevailing weather conditions are examined to the very details and no artificial air conditioning or other energy consumption is allowed. Professor Kato is a walking laboratory himself, pockets and car full of sensors ready to document the weather conditions when ever, where ever.
My own place in the Organic Layer –wing was in between Kato sensei’s wind catchers and Kao’s forest bags exhibiting an urban plan for Kaoshioung changing all the flat roof space into biomass production with needed additional constructions. I also planted 9 tin made copies of a hand of a Taiwanese farmer on top soil in one of the water pools of the wing.
Together with multimedia artist Nikita Wu we produced an experimental documentary film Zero City for the exhibition following the developing of a future housing area in the North of Taipei. When Hong Kong was about to go to the Chinese authority in 1997 the town of Danshui estimated some 300.000 immigrants to move to Danshui escaping the communist rule. They developed this area with urban infrastructure including roads, traffic lights and road signs such as “School”, “Hospital”, “Be Aware of Children” and so on for the people to move in with a slogan: “Hey guys, immigrate to Danshui!” The Hong Kong people never came and the area has stood empty ever since. Step by step the nature has overtaken the sites of the planned houses and the roads are used mainly by ants. The traffic lights are still working.
Ocean
The economical and political situation in Taiwan is in the point where there is enough money to start cleaning the environment of pollution but not yet political will for it. The heavy industry has already moved mostly to China, Vietnam and the Philippines and silently in the cities have start talking about cleaning the rivers, the polluted land and the heavily polluted ocean shore line.
The Ocean –wing exhibited works to encourage the Taiwanese visitors to start thinking seriously about the possibilities of ecological rehabilitation focused on the waters. Half of the wing was given to the Denmark based task force CREW*31 and its work “Post Industrial Fleet”. CREW*31 is specialized in converting big scale industrial ships and barges into new urban functions such as the Bioship as an in vessel treatment factory to separate, recycle and compost waste produced its host city. The Community ship gives free space for hobbies or community activities trying to activate the waterline as the new democratic surface of the cities. These ships are out of their industrial duty, the engines are removed and the ship more or less locked into a fixed position as part of the city.
The work was originally created for Denmark and then exhibited in the Venice Biennale 2004 but quite easily converted to meet the conditions in Taiwan as well. Both Denmark and Taiwan have one of the biggest commercial fleets of the world but the harbor industry is concentrating into a few huge scale harbors leaving the smaller harbor cities and towns without boats fading them away from their naval narrative. On the other hand the cities have now the possibility to move to the harbors and CREW*31 is giving them tools to activate the new urban space in a more humanistic and ecologically aware way as an example for a possible direction of new urban development.
Close to the thinking of CREW*31 is Casagrande & Rintala’s ”60 Minute Man” for Venice Biennale 2000 in which we planted a small oak forest into an abandoned industrial barge on top of 60 minutes worth of human waste produced by the city of Venice. For the small village of Rosendahl in Norway we constructed a floating sauna as the center point of the village spreading around the final bay of the Hardanger fjord. The sauna has transparent walls and open floor to the ocean. One can jump from the heat straight to the sea.
Japanese contemporary / experimental theatre director Daizo stirred the scene in Taiwan in March by his version of Faust -the Taiwan Faust hitting down to the Taiwan-Japanese traumas as well as trying to reeducate the Taiwanese actors and other theatre professionals. One of the main characters of the hectic play is a universal women goddess sailing around with her little boat. The Venus like character is both Holy Mary as well as the Taiwanese national saint Matsu. In the Ocean –wing one could see the partly eye and partly vagina shaped vessel of the goddess and a photo documentation of the actress transforming into the role of Matsu / Holy Mary as well as smoking cigarettes on the breaks. Also Sergei Eisenstein’s movie “Battleship Potemkin” was part of the display.
Fourth class students of the Tamkang University had constructed for themselves personal boats out of recycled material and then sailed with them in the Love river of Kaoshioung. The photos show the students throwing up in the middle of their colorful boats after drinking the polluted river water.
Generator
Japanese installation artist Sakura Iso washed the dirty laundry of the Japanese Ghost in the dark middle tower. The work called “Generator” was a complex mix of electronic sensors, microphones and oscillators mounted to the tower itself, into the deep well and the to the overtaking vegetation. Small laud speakers were then hidden into the structures, roots and leaves to create a gentle soundscape to work together with the ever altering natural light conditions of the tower and the shadows cast by the surrounding trees. Even the loud Taiwanese entered the space in silence and Miss Iso was believed to be able to communicate with the Ghost.
Essential part of the exhibition was the free newspaper edited by Miss Nikita Wu. She used the media of a newspaper instead of a catalogue to put together the thinking of the participating exhibitors in a direct way avoiding the common clichŽs of an exhibition catalogue. Most likely after the closure of the Taiwan Design Expo the Future Pavilion will be demolished to give way to maybe a Karaoke hotel. It seems thought that the exhibition and the newspaper have had enough time to raise conversation in Taiwan about the future and especially the role of an artist and architect as the ones to look towards the horizon. Of course some of the visitors were disappointed finding themselves in a dark ruin instead of being surrounded by future electronics. Most of the visitors though walked slowly in the wings with a silent smile on their lips. The leading Sufi researcher of Finland professor Jaakko HŠmeen-Anttila could have commented: “One has to take the liberty to take one self one thousand years back to realize, that the real things are the same.”
PARTICIPANTS AND WORKS
Each of the four wings carried one theme to look for future: Urban Nomad, Ocean, Urban Acupuncture and Organic Layer. The central tower was received for a Japanese installation artist Sakura Iso. In the wings the participants were free to use the smaller rooms and the central corridor. The graphic prints were laminated on acrylic and placed into the window openings.
URBAN NOMAD
August Künnapu, painter – architect, Estonia “Lemurian”, 2005 3 x 5 meters wall painting, acrylic on plaster. Painted on the main entrance of the Future Pavilion greeting the visitors.
Chang Shao-Hsien, Chou Yun-Jain, Liang Temg, Lin Chun-Yu, Weng Wei-Chen
Tamkang University Department of Architecture, Masters Course 1, Taiwan “Urban Nomad” , 2005.
1:1 scale models and photo documentation of personal one man urban nomad constructions and documentation of the structures in urban situations in the Kaoshioung City and County.
Casagrande & Rintala, architects, Finland.
“Land(e)scape”, 1999
Photos and video. Documentation of an architectonic installation with three abandoned barn houses mounted on
10 meters high legs for walking position and later on burned during a performance.
C-Laboratory, architects, Finland – Taiwan
“Chamber of a Post Urbanist 104”, 2005
Steel furniture for Post Urban Rehabilitation. Cave man style realizations of a sofa, table, bed, fire place, water
reservoir and toilet / composting unit. Wallpapers of the C-LAB newspaper “Pe Po”.
Hsu Chun Cheng, architecture student, Shy Chien Univeristy, Taiwan
“Urban Camper” , 2005
Posters and model. Movable dignity unit for post urban man including: Herhof portable biological
mechanical anaerobic composting unit, gas conditioning unit and bio-gas based electricity converter, bird
garden and collecting unit of birds digested sludge, rain water collecting and bio-filtering unit, 1100 cc bio
gas powered engine, earth worm farm, lockable parking stand / gate.
Casagrande & Rintala, architects, Finland
“Obihiro Walking Street”, 2002
Photo documentation of children architecture workshop in Obihiro, Hokkaido, Japan.
Andrei Tarkovsky, director, Russia
“Stalker”, 1978.
Movie
C-Laboratory, architects, Finland – Taiwan
“Organic Layer_Taipei” , 2003.
Photo documentation of an ecological rebuilding process of Treasure Hill –settlement in Taipei, Taiwan,
Yeh Wei-Li, photographer, Taiwan
“Emperor Go in the City”
Photos on light boxes. Narrative story of moving a painting form the Future Pavilion to Taipei. 2005
ORGANIC LAYER
Kao Jyn-hong, performance artist, Taiwan
“Re-Circulation of a Plant”, 2005 Installation, photo and video. Documentation of walking around Taiwan with vegetation in a glass aquarium back-pack. Vegetable gardens in human clothing. Aquarium back pack with vegetation.
C-Laboratory, architects, Finland – Taiwan “Touch down”, 2005 Installation. Nine tin made 1 : 1 scale casts of a hand of a Taiwanese farmer mounted on top soil.
Yoshio Kato, architect, Japan “Micro Climate Architecture”, 2005 Installation, models, photos and graphics of micro-climate based ecological architecture solutions in Japan and Taiwan.
Nikita Wu – Marco Casagrande, Taiwan – Finland “Zero City”, 2005 Experimental Documentary Film, 11 min. Documentation of a future 300.000 residents housing area in Danshui, Taiwan in a non build condition overtaken by nature but with ready made urban infrastructure waiting for the houses.
C-Laboratory
“Kaoshioung Roof Paddies”, 2005
Graphics of and urban plan for Kaohsioung City changing the roof scape into vegetable fields.
OCEAN
August Künnapu, painter – architect, Estonia
“Cat and Gymnast”, 2005
7 x 5 meters wall painting, acrylic on plaster.
Casagrande & Rintala, architects, Finland
“60 Minute Man”, 2000
Photos and video. Documentation of the architectonic installation realized for Venice Biennale 2000. 24 oaks
planted in an abandoned industrial barge on top of 60 minutes worth of human waste produced by the city of
Venice.
Tong Shang-Ren, Wu Zi-Jian, Xie An-Bang, Xie Wan-Rong, Xu wen-jing, Zhang Wen-Rui
Tamkang University Department of Arhitecture, 4th Year Design Studio, Taiwan “Personal Vessel”, 2005
1 : 1 scale models and photo documentation. One man hand made boats and documentation of test sailing on Love River in Kaoshioung.
Casagrande & Rintala, architects, Finland ‘”Floating Sauna”, 2002 Photo documentation. A floating sauna designed for Rosendahl Village in Norway as the center piece of the community.
CREW*31, architects – artists – landscape architects, Denmark -Finland “Post Industrial Fleet”, 2005 Graphics and steel made models. Urban planning rehabilitation strategy of industrial ships out of duty converted into fixed position urban use. Including Bio Ship and Community Ship. Realized urban plans for harbor cities in Denmark and Taiwan.
Marco Casagrande, architect, Finland “Eternity Vessel”, 2005 Installation. An eye -shaped plywood boat originally designed for Daizo theatre piece “Taiwan Faust” converted and mounted vertically hanging in the air.
Sergei Eisenstein, director, Russia
“Battleship Potemkin”, 1924
Movie.
Daizo, director, Japan / Nikita Wu, actress, Taiwan / Marco Casagrande, architect, Finland
“Taiwan Faust”, 2005
Photo documentation of transformation of an actress into role.
URBAN ACUPUNCTURE
Chi Ti-Nan, architect, Taiwan
“Micro Urbanism”, 2005
Printed Chinese Characters, flyers, graffiti and wall paintings. Micro Urbanism strategies for Kaoshioung City.
Political agitation.
Marco Casagrande, architect, Finland & Martin Ross, industrial artist, Alaska Together with Tamkang University Department of Archtiecture Post Graduate Students:, Fu-Wei Wu, Chia-Huei Lin, You-Chen Luo, Hung-Ming Chen, Chun-Hung Lin, Jen-Hao Cheng, Shin-Chih Hsiao, Ci-Ai Hsiao
“Trojan Rocking Horse_Taipei”, 2004
Steel made rocking horses and video. Documentation of attacking the Taipei City with a small army of 8 steel
made Trojan Rocking Horses. The 8 horses displayed on outside perimeter.
Vilen Künnapu, architect, Estonia
“Energy Center Architecture”, 2005
Installation, graphics and photos. Two human size plywood Stupas mounted on grass outside the pavilion.
Documentation of an energy center architectural line.
CENTER
Sakura Iso, installation artist, Japan
“Generator”, 2005
Installation. Recording and transmitting devices placed on the central axis of the building.
CATALOGUE
Nikita Wu, editor, Taiwan
“Pe Po”, 2005
Free newspaper. 24 pages full color tabloid in Chinese. 5000 copies. Review of the Future Pavilion and
additional invited artists and writers.
Artist : Wei-Li Yeh
Project Title : Emperor Go in the City, 2005
Project Description :
Marco Casagrande, a Finnish architect currently serving as a visiting
professor in Taiwan, presented to me an essay entitled ÁuAt Home in the CityÁv
written by an English architect, Angela Nkya. I subsequently read the text
on the responsibility of urban architectural design and the crisis of
homelessness on a flight from Taipei to Japan. Marco then explained that he
wanted me to present a series of photographs that had a dialogue with this
text in the Urban Nomad wing of a project he is organizing and constructing
for the 2005 Kaoshiung International Design Expo located on the defunct Wae
Wu Ying Military Base in Kaoshiung City.
Upon my return, we flew to Kaoshiung. By the time I entered the Laundry
Building on the Wae Wu Ying Military Base, this building has been abandoned
and boarded up for a number of years. Probably due to its irregularity in
shape and lack of large open spaces, the Laundry Building was not chosen for
reuse for the previous arts and cultural events hosted by the Kaoshiung City
government. A cross-shaped building surrounded by overgrown bush and trees,
this building is a bazaar spectacle. At the center of this cross resides a
well, which channels water into four sixty meters halls for the task of
doing laundry for the entire military base. After wandering through various
dark hallways, we encountered Go Jian. Hung above a door leading to the
center of a hallway, roughly three meters high slightly slanted downwards in
a traditional hanging style, it is strange to think of Go Jian suspended in
the dark for many years. Aside from minor debris such as wood and occasional
tables and trash, this painting is the only object that is left in the
entire building structure after the renovation and preparation for the
exposition.
After mulling over these parameters set forth before me for a week, I
decided to transport the painting of Go Jian to Taipei, the city of my
current residence. The displacement of this painting into another city as
well as the transfer of this work from a public sphere of the military
laundry facility into a domestic private setting mirror the predicament of
the Urban Nomads put forth by Casagrande. The nomad takes his experiences
with him and is imprinted by them, and makes do and anew with what is
available at hand in another setting. Emperor Go in the City reconfigures
the finding of a lost Chinese tale with a western sociological and
architectural manifesto. The different contexts and locations that the Urban
Nomad encounters and the legacy of this folklore in contemporary times in
its continual mutation poses a hypothetical future for both the Urban Nomad
and Emperor Go, when soon after this design exposition ends, the entire
conglomerate of buildings on Wae Wu Ying will be torn down and the cycle of
reconstruction begins again.
[Wae Wu Ying Military Base will be the future site of Kaoshiung City Opera
House, construction is set to begin in the spring of 2006.]
Subscribe to:
Posts (Atom)