PARACITY: KOLMANNEN SUKUPOLVEN KAUPUNKI

Julkaistu ARKKITEHTI lehdessä, marraskuu 2015
Marco Casagrande

Paracity at Tallinn Architecture Biennale 2015

Avoin muoto mahdollistaa biourbaanin kaupungin. Luonnosta näennäisen riippumattoman teollisen kaupungin korvaa elävä organismi.

Paracity on modulaariseen laminoituun massiivipuurunkoon perustuva kaupunkirakennejärjestelmä, primääristruktuuri, johon kaupunkilaiset itse rakentavat omat kotinsa, yhteisönsä ja viljelyksensä. Orgaaninen Paracity kykenee kasvamaan itsenäisesti kaupunkien jättömaille, kuten tulvatasangoille tai slummeihin. Itsenäisen biourbaanin kasvun mahdollistaa modulaarinen ympäristöteknologia, joka tuottaa syntyville yhdyskunnille niiden tarvitsemat sisäelimet. Paracity vastaanottaa, käsittelee ja muuntaa resursseiksi ympäröivän kaupungin tuottaman jätteen. Se toimii positiivisena akupunktioneulana saastuttavalle kaupungille.

Avoin muoto

Paracity noudattaa orgaanisessa kasvussaan avoimen muodon (Open Form) metodologiaa, jonka Oskar Hansen nosti esiin CIAMissa vuonna 1959 ja jota Svein Hatløy on 2000-luvulle asti kehittänyt.  Siinä yhteisöt kasvavat spontaaneiden ja toinen toisiaan agitoivien suunnitteluratkaisujen kautta. Avoin muoto on käytännössä hyvin lähellä esimerkiksi taiwanilaista alku-urbaania tapaa rakentaa itseorganisoituvia ja usein epävirallisia yhdyskuntia. Nämä mikrourbaanit yhteisöt ovat paikallisen tiedon keskittymiä, mikä on myös Paracityn kasvuvoima. Paracity on paikallisen tiedon komposti, jonka energia ruokkii kaupunkiyhteisöjen syntymistä.

Paracity tarjoaa yhteisökehitykselle kasvualustan, johon kaupunkilaiset rakentavat itse omat inhimilliset tasonsa. Design ei pyri korvaamaan todellisuutta. Flesh is More. Primääristruktuuri koostuu joko 6 tai 3 metriä pitkistä liimapuupalkeista ja jäykistävistä CLT-levyistä. Palkit liittyvät toisiinsa puuliitoksin, ja kaupunkilaiset voivat halutessaan itse kasvattaa primäärirunkoa. CLT:llä on erinomaiset maanjäristyksen- ja palonkesto-ominaisuudet.

Paracity on alkujaan suunniteltu tulva- ja tsunamiriskialueille. Koko kaupunkirakenne seisoo CLT-tolppien päällä, ja vesi pääsee vapaasti nousemaan ensimmäiseen kerrokseen, joka on jätetty tyhjäksi. Kuivana aikana maantasokerros toimii asukkaiden yhteisenä olohuoneena ja tarjoaa puitteet taijille, meditoinnille, karaokelle, veneiden korjaukselle, yömarkkinoille ja muille spontaaneille kaupunkienergian ilmentymille.

Paracity model at the CAFAM Biennale, China 2014

Biourbanismi

Paracityn biourbanismi kasvaa osaksi luontoa – rakenne raunioittaa itse itsensä. Paracity on ihmisräme tai komposti, jossa eri orgaaniset tasot limittyvät ja sekoittuvat keskenään agritektuuriksi, jonka kehityksessä luonto toimii yhteistyöarkkitehtina.

Paracity elää ympäröivän kaupungin tuottamista materiaalivirroista. Jopa saastunut joki on voimanlähde tälle biourbaanille sisäelimelle. Paracity elää ympäröivän kaupungin kanssa samankaltaisessa symbioosissa kuin slummit: kaupunkinomadit puhdistavat staattista kaupunkia sen kuonasta. Paracityssä prosessia on ainoastaan tehostettu modulaarisella ympäristöteknologialla. Periaatteesa Paracity on high-tech-slummi.

Suunnitelmassamme Paracityn pilottikohteeksi Taipeissa käyttövesi ja viljelysten kasteluvesi puhdistetaan saastuneesta jokivedestä. Esipuhdistettu vesi pumpataan Paracityn kattotasanteille, missä se hapetetaan ja edelleen juurakkopuhdistetaan kasvukenttien läpi. Juurakkopuhdistus on jätevesien biologinen puhdistusmenetelmä, jossa käytetään hyväksi tarkoitukseen soveltuvien kasvien juurakkoja. Katoilta puhdas vesi valuu painovoimaisesti yhteisöpuutarhoille ja kaupunkiviljelyksille. Kaupungin pääenergianlähteenä toimii joen runsasravinteisilla tulvatasangoilla nopeasti kasvatettava biomassa.

Juurruttuaan tulvatasangoille ja saavutettuaan kasvussaan kriittisen massan Paracity ylittää Taipein 12-metrisen tulvamuurin, joka nykyisellään erottaa teollisesti rakennetun ihmisympäristön jokiluonnosta. Tulvamuuri jää teolliseksi reliktiksi Paracityn sisuksiin, mutta uusi orgaaninen kaupunkirakenne mahdollistaa teollisen kaupungin ja jokiluonnon kohtaamisen ja yhteiselon. Paracity toimii välittäjänä kaupungistuneen ihmisluonnon ja luonnon välissä.

Paracityn fragmentit ympäri Taipeita muodostavat kaupunkiakupunktuurin verkoston, joka säätää teollista kehitystä kohti orgaanista konetta. Se raunioittaa teollista kaupunkia ja pyrkii saattamaan sen osaksi luontoa, kohti ”kolmannen sukupolven kaupunkia”.

Kolmannen sukupolven kaupunki

Ensimmäisen sukupolven kaupunki on rakennettu ihmisyhteisö, joka elää välittömässä vuorovaikutuksessa luonnon kanssa ja on ympäröivästä luonnosta riippuvainen. Taipein hedelmällinen tulvatasanko on tarjonnut puitteet tiiviille asutukselle, joki on tuottanut ruokaa ja väylän liikkumiselle, ja tasankoa ympäröivät vuoret ovat suojanneet kaupunkia taifuunien suorilta iskuilta.

Toisen sukupolven kaupunki on teollinen kaupunki, joka elää näennäisen itsenäisenä, riippumattomana luonnosta. Itse asiassa luonto toimii haitallisesti mekaaniselle koneelle, esimerkiksi tulvat tuntuvat haluavan hajottaa koneen. Sen vuoksi Taipeihin on rakennettu tulvamuuri.

Kolmannen sukupolven kaupunki on teollisen kaupungin orgaaninen raunio. Symbioosi Taipein kollektiivipuutarhojen, kaupunkiviljelysten ja laittomien asuinalueiden sekä ympäröivän kaupungin välillä ovat kolmannen sukupolven kaupungin fragmentteja. Nämä alueet ovat kaupungin akupunktiopisteitä, jotka pureutuvat teollisen kuoren läpi kosketuksiin paikallisen tiedon kanssa. Kolmannen sukupolven kaupunki sitoutuu paikalliseen tietoon ja sitä kautta kasvaa osaksi luontoa.

Kaupunkiakupunktio on ekologisen kaupunkisuunnittelun teoria, joka yhdistää kaupunkisuunnittelua ja perinteistä kiinalaista akupunktiolääketieteen teoriaa. Lähtökohtaisesti se käsittelee kaupunkeja monitasoisina elävinä organismeina, joista se pyrkii määrittämään kuntoutusta vaativia alueita ja kokonaisuuksia. Paikalliseen traditioon sitoutuvat ja kestävän kehityksen mukaiset projektit toimivat akupunktioneuloina, jotka elvyttävät kokonaisuutta parantamalla sen osia.

Raunio on arkkitehtuurin katharsis, jossa ihmisen luomasta tulee osa luontoa. Raunio on teollisen kaupungin alitajuinen tavoite ja modernin ihmisen trauma. Taipei tarjoaa kehittyneen symbioosimallin, jossa mekaaninen kaupunki elää yhteiseloa epävirallisten asuinalueiden, kollektiivipuutarhojen, kaupunkiviljelysten ja kaupunkinomadien kanssa. Kaavoitus on jätetty puolitiehen, ja ihmiset ovat viimeistelleet kaupungin.

Paracity on kolmannen sukupolven kaupungin siemen. Modulaarinen biourbaani organismi kasvaa ihmisten tarpeiden mukaan ja raunioittaa ympäröivää teollista kaupunkia. Paracityn siemeniä alkaa itää Taipein sisällä nykyisissä kollektiivipuutarhoissa[MB5] , laittomilla asuinalueilla, hylätyillä hautausmailla ja muissa rakentamattomissa pisteissä. Siemenet alkavat vaikuttaa ympäröivän kaupungin biologiseen kuntouttamiseen kaupunkiakupunktion keinoin. Näistä pisteistä Paracity levittäytyy kaupunkiin seuraten katettuja joki- ja kastelujärjestelmäuomia. Lopulta biourbaani organismi ja staattinen kaupunki saavuttavat biologisesti kestävän tasapainon ja siitä muodostuu kolmannen sukupolven kaupunki. ark

Paracity, Casagrande Laboratory

Marco Casagrande (s. 1971), arkkitehti, kaupunkisuunnittelija, Suomi. Työskentelee Paracityn suunnittelusta vastaavassa Casagrande Laboratoryssä, sekä opettaa ja tutkii kolmannen sukupolven kaupungin ja kaupunkiakupunktion teoriaa.

Arkkitehti, Finnish Architectural Review 5/2015

BIOURBANISM OF THE PARACITY

Published in the ARKKITEHTI / FINNISH ARCHITECTURAL REVIEW, November 2015

Marco Casagrande

Open form enables the biourban city. An industrial city seemingly independent of its natural environment is replaced by a living organism.

Paracity is a modular urban structure system based on the use of a glue-laminated solid wood grid, a sort of primary framework, within which people can build their homes, create communities and establish cultivations. Organic by nature, Paracity is capable of growing unaided on urban wastelands such as flood lands or slums. This autonomous biourban growth is made possible by modular environmental technology, which provides the necessary ’internal organs’ for the communities created in the process. Paracity is designed to receive, process and convert the waste generated by urban centres into a resource. It serves as an acupuncture needle in the side of a polluting city.

6 x 6 x 6 m Paracity module at Habitare. 

Open form

As it grows, Paracity obeys the laws of Open Form introduced by Oskar Hansen at CIAM in 1959 and developed further by Svein Hatløy in the 2000s. The methodology is based on the idea of communities growing spontaneously through reciprocally stimulating design concepts. Actually, Open Form is very close to the Taiwanese pre-urban tradition of creating self-organising and often unofficial communities. These micro-urban communities are centres of knowledge, which also serves as fuel of growth for Paracity. Paracity is a compost of local knowledge generating the energy that gives birth to urban communities.

Paracity supplies a growth medium for the development of the community framework to which people add their own human elements. Design does not seek to replace reality. Flesh is More. The primary structure consists of a grid of six or three-meter long glue-laminated beams with CLT panels serving as bracing. The beams are inter-connected using wood joints making it possible for people to extend the primary framework as they wish. CLT possesses excellent earthquake and fire-resistance properties.

Originally, Paracity was designed for areas prone to floods and tsunamis. The entire urban structure rests on CLT posts allowing the water level to rise freely up to the ground floor which is left empty. In the dry season, the ground floor serves as a common living area providing facilities for the exercise of tai-chi, meditation, karaoke, boat repairs, midnight markets and other spontaneous expressions of urban energy.

Biourbanism

Paracity’s biourbanism grows to be assimilated into nature – the structure is auto-ruining. Paracity is a human marshland or compost where the various organic levels overlap and mix to create ‘agritecture’ with nature serving as the collaborative architect.

Paracity feeds on the flows of materials generated by the surrounding city. Even a polluted river serves as a source of energy for this biourban internal organ. Paracity lives and breathes side by side with the surrounding city in a symbiosis like slums: the urban nomads purge the city from the slag produced by it. Paracity represents just an enhancement of the process through the use of modular environmental technology. Paracity is basically a high-tech slum.

In the Paracity pilot project we have proposed in Taipei, household and irrigation water is drawn from the polluted local river and purified. Pre-purified water is pumped to the roof terraces where it is oxidised and root-purified by plants selected for this purpose. From the green areas on the roofs, the water flows down to the community gardens and urban cultivations. Paracity’s main source of energy is the fast-growing biomass that thrives on the fertile flood lands along the river.

Once it has properly struck root and achieved its critical mass, Paracity will reach over Taipei’s 12-metre high flood wall currently separating the industrially produced urban housing from the river and its environs. The flood wall will remain as an industrial relic within Paracity while the new organic urban structure permits peaceful co-existence between the industrial city and the river. Paracity will serve as a mediator between the industrialised human environment and nature.

The fragments of Paracity scattered around Taipei form a network of urban architecture that steers industrial development towards an organic machine. By ruining the industrialised city, it seeks to reclaim it to become part of nature and a ‘third-generation city’.

Third-generation city

The first-generation city is a built-up human community living in immediate interaction with and depending on the natural environment. Taipei’s fertile flood lands have offered favorable conditions for compact housing and the river has provided food and a means of transportation while the mountains flanking the plains have protected the city from the full force of typhoons.

The second-generation city is an industrial city, seemingly independent from the natural environment surrounding it. In fact, nature seems to be harmful to this mechanical machine, as if the floods, for example, intend to destroy it. To prevent this, Taipei has built the flood wall.

The third-generation city represents the organic ruins of the industrialised city. The existing symbioses between Taipei’s collective gardens, urban cultivations and illegal settlements and the surrounding city are fragments of the third-generation city. These areas serve as the city’s acupuncture points piercing through its industrial skin to reach local knowledge. Drawing upon and committed to this resource, the third-generation city grows to become part of nature.

Urban acupuncture is a theory of ecological urban planning that seeks to combine urban planning with the ideas of traditional Chinese medicine. Fundamentally, it perceives cities as multi-tiered living organisms and tries to identify areas and districts ripe for an upgrade and reconditioning. Projects relying on the local traditions and based on the principles of sustainable development serve as acupuncture needles that stimulate the entire organism by curing parts of it.

A ruin is the catharsis of architecture where something man-made reverts to nature. A ruin is the subconscious goal of the industrialised city and the trauma of modern man. Taipei offers an advanced model for the symbiosis where the mechanised city co-exists with unofficial residential areas, collective gardens, city cultivations and urban nomads. With zoning only half-finished, the final touches to the city are put by its residents.

Paracity is the seed of a third-generation city. A modular biourban organism grows in response to human needs while at the same time ruining the surrounding industrial city. Seeds of Paracity are germinating within Taipei in the collective gardens, illegal settlements, abandoned burial grounds and other undeveloped sites. These seeds will contribute to the biological rehabilitation of the surrounding city through urban acupuncture. From these points, Paracity will spread out along the covered river and irrigation channels. Ultimately, the biourban organism and the static city will reach a biologically sustainable equilibrium that will give birth to the third-generation city. ark

ARK, Finnish Architectural Review