ULTRA-RUIN

ARKKITEHTI 6/2015

VALOKUVAT ADDA ZEI

TEKSTI MARCO CASAGRANDE

Arkkitehtuuri puhuu ja arkkitehdit kuuntelevat. Itse asiassa luonto puhuu, ja arkkitehtuuri hakee siitä muotonsa. Arkkitehti on suunnittelija-shamaani, välittäjä tähän todellisuuteen. Suunnittelu ei voi korvata todellisuutta, luontoa. Inhimillinen kontrolli täytyy avata, jotta luonto voi astua sisään. Arkkitehtuuri pitää raunioittaa. Raunioituminen tapahtuu, kun ihmisen luoma muuttuu osaksi luontoa.

Arkkitehtuuri on paikkaan sidottu instrumentti, jossa tilan ääni saa kaikupohjan ja jonka kautta se saa muodon. Arkkitehtuurin oma ääni on hento, ja tullakseen kuulluksi se tarvitsee vahvaa läsnäoloa, herkkyyttä ja uhrauksia. Arkkitehti on yksi niistä herkistä olennoista, jotka kuulevat tämän äänen ja osaavat vaalia sen sointia. Arkkitehtuuri joko on tai se ei ole. Sitä ei voi spekuloida. Arkkitehtuuri on todellinen todellisuus. 

”Mitä Piikkisialle oikein tapahtui?” 

”Yhtenä päivänä hän palasi vyöhykkeeltä ja tuli valtavan rikkaaksi, valtavan rikkaaksi. Seuraavalla viikolla hän hirtti itsensä.” 
– Stalker, Andrei Tarkovski

Ihmiset elävät tilassa, ja tämä yhteys voi olla taidetta, jotain sellaista, mitä ei voi suunnitella. Arkkitehtuuri on sattuma, eikä se ole ihmisen hallittavissa. Ymmärtääkseen sattuman ja päästääkseen elämän virtaamaan sen läpi ihmisen täytyy olla läsnä. Läsnäolo on kaiken taiteen ydin. Tämä särö ihmisen hallinnassa on akupunktiopiste, jonka kautta arkkitehtuurin organismi voi kasvaa. Biourbanismi on säröjen kaupunki. Arkkitehtuuri on ihmisen ja luonnon välinen välittäjä, joka yhdistää ihmisluonnon muuhun luontoon, todellisuuteen. Arkkitehtuuri on todellisuuden taidetta.

Ultra-Ruin on puusta tehty arkkitehtuuriorganismi, joka kasvaa hylätyn punatiilisen maalaistalon raunioista paikassa, jossa pengerretyt viljelysmaat kohtaavat viidakon. Heiveröinen arkkitehtuuri noudattaa avoimen muodon periaatteita, ja se on improvisoitu paikan päällä, reagoimalla vaistonvaraisesti viidakkoon, raunioihin ja paikallistietoon.

Kokonaisuuteen kuuluu useita monikäyttöisiä tiloja ja tasoja, joita voidaan käyttää elämisen erilaisiin toimintoihin tai meditaatioon. Ulko- ja sisätilojen jatkumo on joustava – ulkonakin on sisätilaa ja viidakko on sisällä talossa. Ultra-Ruin on arkkitehtoninen instrumentti, jota luonto – myös ihmisluonto – soittaa. Rakennus on pääasiallisesti yhden perheen yksityiskäytössä, mutta toisinaan siellä järjestetään laajempia kokoontumisia.

a - lower deck, b - courtyard, c - loft, d - hall, e - kitchen, f - sauna, g - pool, h - tower

Ultra-Ruin perustuu pikemminkin orgaaniseen sattumaan kuin teolliseen hallintaan. Arkkitehtoninen kontrolli on avattu, jotta luonto voi astua sisään ja inhimillisiä erehdyksiä voi tapahtua. Arkkitehtuuri ei ole itsenäinen kieli, eikä se myöskään puhu yksin. Arkkitehtuuri tarvitsee luontoa tullakseen osaksi luontoa. Ultra-Ruin edustaa raunioitumisen jälkeistä tilaa, jossa ihminen on palannut rauniotaloon ja jakaa tilan viidakon kanssa. 

Ultra-Ruin on kehittynyt vuodesta 2009 alkaen arkkitehdin ja asiakkaan läheisessä yhteistyössä, ja tämä yhteistyö jatkuu edelleen. Ensimmäinen arkkitehtoninen reaktio suunnittelutyöhön oli rakentaa pöytä, jonka ympärillä voitiin keskustella. Seuraavaksi rakennettiin suoja pöydän päälle. Tämän ympärille Ultra-Ruin on kehittynyt. Keskustelut jatkuvat, ja niin jatkuu myös Ultra-Ruinin kehitys avoimena muotona. ark

asuintalo

Marco Casagrande

Yangmingshanin kansallispuisto, Taipei, Taiwan

210 m2 + 520 m2 (terassit)

2013

TAIDEOPISKELIJAT MUSTIONJOEN MONIMUOTOISUUDEN PUOLESTAPUHUJINA

Peter Berke

Emma Fält

Diana Garafova

Katariina Kapi

Jessica Meyer

Kristina Sedlerova

Wensi Zhai

Ohjaajana: Marco Casagrande

Taideopiskelijat Mustionjoen monimuotoisuuden puolestapuhujina

Ultimate river – Positive Terrorism

Billnäs, länsisuomi

Kerran lohi ja simpukka saivat elää symbioosissa, joki antoi kalaa ja ihmiset asuivat monimuotoisuuden ympäröimänä, toimien vesistön ehdoilla. Villi lohi lähti tavalliseen tapaansa matkalle kohti merta, mutta ei koskaan palannut jokeen takaisin. Tämä kaikki tapahtui viisikymmentä vuotta sitten ja nyt pysähtyneen joen pohjalla Raakku odottaa edelleen kantajaansa.

Mustionjoki virtaa etelä Suomessa Lohjan järvestä Pohjanpitäjän lahteen. Joki on 25 kilometriä pitkä ja nykyisin sen sulkee 4 Fortumin vesivoimalaa. Karjaanjoki on ollut yksi tärkeimmistä lohijoista viisikymmentälukuun asti, jolloin Åminneforsin pato sulki sen lopullisesti. Joen alkuperäisiin vaelluskaloihin kuuluvat villin lohen lisäksi siika, taimen, sekä ankerias, mutta patoamisen seurauksena useiden lajien elämä on vaikeutunut tai estynyt kokonaan jokialueella.

Suomen ympäristökeskuksen mukaan Mustionjoki on edelleen yksi tärkeimmistä jokihelmisimpukan elinalueista Suomessa. Simpukka tarvitsee lohikalan lisääntyäkseen, joen ekosysteemi tarvitsee simpukkaa ja ihminen jokea. Nyt odotus on ollut jo liian pitkä, katseet tulee suunnata takaisin jokeen, jotta sen monimuotoisuus voisi palautua ja alueen rikas kulttuuri säilyä.

Tiistaina 10.5. kansainvälinen taideopiskelijajoukko saapui tutustumaan alueen ympäristöön ja asukkaisiin. Kyseessä on Aalto yliopiston Taideteollisen korkeakoulun projekti, jonka tarkoituksena on pohtia taiteen mahdollisuuksia vaikuttaa ympäristöajatteluun. Viikon aikana opiskelijat asuvat joen läheisyydessä ja tekevät seitsemän ympäristötaideteosta, jotka ohjaavat ihmisten huomion jokeen, uhanalaiseen ekosysteemiin ja mahdollisuuteen toimia jälleen vuorovaikutuksessa sen kanssa.

Sunnuntaina 15.5. klo 14 ryhmä avaa taidenäyttelyn. Teokset sijoittuvat Karjaan kirkon ja Pohjan pitäjän lahden väliselle alueelle, joen läheisyyteen. Haluamme kutsua kaikki alueen asukkaat ja asiasta kiinnostuneet paikalle luonnosta ja taiteesta.