Kuka: Marco Casagrande
Syntynyt: 7.5.1971 Turussa
Ammatti: Arkkitehti
Mitä: Palvellut palkkasotilaana Balkanilla 90-luvulla
Kirjoittanut kokemuksistaan kirjan Mostarin tien liftarit (WSOY 1997) nimellä Luca Moconesi
Muuta: Luennoinut Maanpuolustuskorkeakoululla johtamisen ja strategian opintojaksoilla vuodesta 2006
KUN VUORI EI TULLUT MUHAMMEDIN LUO...
Kun kadetin viikko-ohjelmassa lukee kahtena vuotena peräkkäin sama nimi luennoitsijaksi ja luennot molemmilla kerroilla peruuntuvat, johtuen hänen pakottavista työtehtävistään ulkomailla, herättää se mielenkiintoa. Kun tämä mies on entinen palkkasotilas, nykyinen maailman kansalainen, omistaa eksoottisen nimen ja on kirjoittanut yhden sodan jälkeisen Suomen kiistanalaisimmista sotateoksista, on kadettien huomio taattu. Tämän kiinnostuksen siivittämänä tapasi Kalpa-lehden toimitus Marco Casagranden sateisena lokakuun päivänä turkulaisessa ravintolassa jazzin soidessa taustalla.
...OLI MUHAMMEDIN MENTÄVÄ VUOREN LUO
Nuori suomalainen mies suorittaa varusmiespalveluksensa rannikkojääkärinä, käy RUK:n Sissikomppanian tiedustelulinjan, kotiutuu. Hylkää paikan Kadettikoulussa ja jatkaa arkkitehtiopintoja Teknillisessä Korkeakoulussa, mutta keskeyttää osallistuakseen sotaan Balkanilla vapaaehtoisena. Miksi?
Ensimmäisenä haastateltavamme kertoo sen kumpuavan jo lapsuudesta. Kyseessä ei ollut niinkään haave, vaan selkeä tavoite, lupaus itselle, elämänvaihe, joka oli elettävä läpi.
Ennen varusmiespalvelustaan hän tutustui Itä-Euroopassa kroaattipakolaistyttöön, jonka kautta päätyi matkustelemaan Balkanilla, aistien ilmassa kytevän jännitteen ja sodan odotuksen.
Asevelvollisuus kutsui, mutta mielessä kyti palo taisteluista Kroatian riveissä ja hän kokikin varusmiespalveluksensa kautta harjoittavansa itseään tulevia koitoksia varten.
Vuonna 1993 vei lomamatka tyttöystävän kanssa Etelä-Dalmatiaan, jonka hotelleja oli valjastettu kuntoutuskeskuksiksi. Tuona aikana Casagrande tapasi haavoittuneita ulkomaalaisia vapaaehtoisia, joilta pyrki kalastamaan kaiken mahdollisen tiedon.
Tämän jälkeen käynti Suomessa oli nopea, tarkoituksena hyvästellä perhe ja palata Balkanille, mutta nyt kyseessä ei olisi lomamatka.
Zagrebissa nuorimies ilmoittautui sotaministeriöön vapaaehtoiseksi. Alueella toimi kaksi ulkomaalaisyksikköä, joiden pakeille hänet ohjattiin ja joiden hyväksynnän myötä hän oli kroaattiarmeijan palkkalistoilla. Heräsi tunne, että lapsena itselle annettu lupaus oli täyttymässä.
KARAISEMISEN MERKITYS?
Kysyttäessä vastasiko todellisuus ennakkokäsityksiä, tuo Casagrande ilmi kuinka Balkanin tilanne oli tuohon aikaan hyvin paljon tapetilla myös Suomessa. Ennakkokuvaa vahvisti miehen vierailu alueella ennen sodan puhkeamista, mutta todellisuus oli silti karkeampi ja totaalisempi. Ei ollut viranomaisia tai poliiseja, vain aseistettuja miehiä. Aseet olivat kaikkialla; kaupoissa, kahviloissa, kaljabaareissa. Asiat tuntuivat kontrolloimattomilta ja tilanne saattoi eskaloitua koska tahansa missä tahansa. Tulikasteeseen ei voinut valmistautua.
Casagrande kertoo sotilasaineksen jakaantuneen ylemmän johdon silmissä kahtia. Oli kotilaaksojaan puolustavia eräänlaisia kodinturvajoukkoja, joiden ammattitaito ei välttämättä ollut aina niin korkealla ja ammattitaitoisempia, taistelujen karaisemia yksiköitä, jotka olivat toimineet pitempään yhdessä. Ulkomaalaisten vapaaehtoisten yksiköt luettiin jälkimmäisiin.
Eri yksiköt myös elivät ja toimivat hyvin pitkälti omillaan ja eristäytyneinä muista. Vallatussa kaupungissa korttelit jakaantuivat enemminkin reviireiksi, kuin vastuualueiksi. Joidenkin yksiköiden kanssa oli olemassa konfliktiriski. Eräs tällainen yksikkö oli myös Kupres-pataljoona, jonka miehet olivat menettäneet kaiken ja joiden silmissä oli lasittunut katse. Polttoaineenaan tällaisilla miehillä oli viha.
Balkanin alue on tunnettu pitkittyneestä vihastaan, mutta kansainvälisen yksikön miehet pysyivät tästä yllättävän hyvin erillään. Toki vihollista mystifioitiin, mutta sitä ei nähty luonnottomana demonina. "Saman vihollisen olisi voinut muodostaa, vaikka vastassa olisi ollut Ankkalinna."
Yllättäen Casagrande kertoo, että kokemus ei aina ollut toimintaa tehostavaa ja karaiseminen toimii vain tiettyyn pisteeseen saakka, kunnes terä alkaa tylsyä. Pitkään yhdessä toimineet yksiköt ja heidän johtajansa olivat kehittyneet liian hyviksi pitämään itsensä hengissä. Tällaiset yksilöt ja joukkojen johtajat miettivät niin monta askelta eteenpäin, ettei johtajalle jäänyt tilaa johtaa.
Syntynyt: 7.5.1971 Turussa
Ammatti: Arkkitehti
Mitä: Palvellut palkkasotilaana Balkanilla 90-luvulla
Kirjoittanut kokemuksistaan kirjan Mostarin tien liftarit (WSOY 1997) nimellä Luca Moconesi
Muuta: Luennoinut Maanpuolustuskorkeakoululla johtamisen ja strategian opintojaksoilla vuodesta 2006
KUN VUORI EI TULLUT MUHAMMEDIN LUO...
Kun kadetin viikko-ohjelmassa lukee kahtena vuotena peräkkäin sama nimi luennoitsijaksi ja luennot molemmilla kerroilla peruuntuvat, johtuen hänen pakottavista työtehtävistään ulkomailla, herättää se mielenkiintoa. Kun tämä mies on entinen palkkasotilas, nykyinen maailman kansalainen, omistaa eksoottisen nimen ja on kirjoittanut yhden sodan jälkeisen Suomen kiistanalaisimmista sotateoksista, on kadettien huomio taattu. Tämän kiinnostuksen siivittämänä tapasi Kalpa-lehden toimitus Marco Casagranden sateisena lokakuun päivänä turkulaisessa ravintolassa jazzin soidessa taustalla.
...OLI MUHAMMEDIN MENTÄVÄ VUOREN LUO
Nuori suomalainen mies suorittaa varusmiespalveluksensa rannikkojääkärinä, käy RUK:n Sissikomppanian tiedustelulinjan, kotiutuu. Hylkää paikan Kadettikoulussa ja jatkaa arkkitehtiopintoja Teknillisessä Korkeakoulussa, mutta keskeyttää osallistuakseen sotaan Balkanilla vapaaehtoisena. Miksi?
Ensimmäisenä haastateltavamme kertoo sen kumpuavan jo lapsuudesta. Kyseessä ei ollut niinkään haave, vaan selkeä tavoite, lupaus itselle, elämänvaihe, joka oli elettävä läpi.
Ennen varusmiespalvelustaan hän tutustui Itä-Euroopassa kroaattipakolaistyttöön, jonka kautta päätyi matkustelemaan Balkanilla, aistien ilmassa kytevän jännitteen ja sodan odotuksen.
Asevelvollisuus kutsui, mutta mielessä kyti palo taisteluista Kroatian riveissä ja hän kokikin varusmiespalveluksensa kautta harjoittavansa itseään tulevia koitoksia varten.
Vuonna 1993 vei lomamatka tyttöystävän kanssa Etelä-Dalmatiaan, jonka hotelleja oli valjastettu kuntoutuskeskuksiksi. Tuona aikana Casagrande tapasi haavoittuneita ulkomaalaisia vapaaehtoisia, joilta pyrki kalastamaan kaiken mahdollisen tiedon.
Tämän jälkeen käynti Suomessa oli nopea, tarkoituksena hyvästellä perhe ja palata Balkanille, mutta nyt kyseessä ei olisi lomamatka.
Zagrebissa nuorimies ilmoittautui sotaministeriöön vapaaehtoiseksi. Alueella toimi kaksi ulkomaalaisyksikköä, joiden pakeille hänet ohjattiin ja joiden hyväksynnän myötä hän oli kroaattiarmeijan palkkalistoilla. Heräsi tunne, että lapsena itselle annettu lupaus oli täyttymässä.
KARAISEMISEN MERKITYS?
Kysyttäessä vastasiko todellisuus ennakkokäsityksiä, tuo Casagrande ilmi kuinka Balkanin tilanne oli tuohon aikaan hyvin paljon tapetilla myös Suomessa. Ennakkokuvaa vahvisti miehen vierailu alueella ennen sodan puhkeamista, mutta todellisuus oli silti karkeampi ja totaalisempi. Ei ollut viranomaisia tai poliiseja, vain aseistettuja miehiä. Aseet olivat kaikkialla; kaupoissa, kahviloissa, kaljabaareissa. Asiat tuntuivat kontrolloimattomilta ja tilanne saattoi eskaloitua koska tahansa missä tahansa. Tulikasteeseen ei voinut valmistautua.
Casagrande kertoo sotilasaineksen jakaantuneen ylemmän johdon silmissä kahtia. Oli kotilaaksojaan puolustavia eräänlaisia kodinturvajoukkoja, joiden ammattitaito ei välttämättä ollut aina niin korkealla ja ammattitaitoisempia, taistelujen karaisemia yksiköitä, jotka olivat toimineet pitempään yhdessä. Ulkomaalaisten vapaaehtoisten yksiköt luettiin jälkimmäisiin.
Eri yksiköt myös elivät ja toimivat hyvin pitkälti omillaan ja eristäytyneinä muista. Vallatussa kaupungissa korttelit jakaantuivat enemminkin reviireiksi, kuin vastuualueiksi. Joidenkin yksiköiden kanssa oli olemassa konfliktiriski. Eräs tällainen yksikkö oli myös Kupres-pataljoona, jonka miehet olivat menettäneet kaiken ja joiden silmissä oli lasittunut katse. Polttoaineenaan tällaisilla miehillä oli viha.
Balkanin alue on tunnettu pitkittyneestä vihastaan, mutta kansainvälisen yksikön miehet pysyivät tästä yllättävän hyvin erillään. Toki vihollista mystifioitiin, mutta sitä ei nähty luonnottomana demonina. "Saman vihollisen olisi voinut muodostaa, vaikka vastassa olisi ollut Ankkalinna."
Yllättäen Casagrande kertoo, että kokemus ei aina ollut toimintaa tehostavaa ja karaiseminen toimii vain tiettyyn pisteeseen saakka, kunnes terä alkaa tylsyä. Pitkään yhdessä toimineet yksiköt ja heidän johtajansa olivat kehittyneet liian hyviksi pitämään itsensä hengissä. Tällaiset yksilöt ja joukkojen johtajat miettivät niin monta askelta eteenpäin, ettei johtajalle jäänyt tilaa johtaa.
SISSIKOMPPANIAN OPEILLA
On herättänyt keskustelua kuinka nuori suomalainen nousee varusmies- ja RU-koulutus pohjalta monikansallisen palkkasotilasryhmän johtoon.
Casagranden johtajatehtävät alkoivat tiedustelupartioista, joiden johtamiseen hänelle oli varusmiespalveluksen aikana annettu koulutus, jonka hän myös koki soveltuvaksi tuohonkin toimintaympäristöön. Joukon sisällä ei monellakaan vastaavaa johtajakoulutusta ollut.
Henkilökohtaisina ominaisuuksina Casagrande näkee vahvan kyvyn visualisoida näkemäänsä ja kokemaansa, jolloin hänellä oli vahvat eväät omien sanojensa mukaan myydä tulevatoiminta ja suunnitelmansa muulle joukolle. Tapoihinsa myös kuului piirtää tiedusteluretken pohjalta kartta, jossa hän pyrki kolmiulotteisuuteen.
Tämä on helppo kuvitella, sillä pöydän toisella puolella istuu arvostettu arkkitehti, joka koko haastattelun ajan Casagrande puhuu hyvin vahvasti käsillään ja piirtää sormillaan pöydän pintaan kuvaten maastonmuotoja ja joukkojen liikkeitä.
Iskuosastona käytetty kansainvälinen yksikkö suunnitteli operaationsa yhdessä pöydän ääressä kaikkien osallistuessa suunnitteluun. Suunnitelma piti myydä muulle joukolle, jolloin visualisointi ja perustelu tuotteen toimivuudesta oli tärkeässä roolissa. Omien sanojensa mukaan olivat suunnitelmat toisinaan turhan korkealentoisia, jolloin joukko toppuutteli ja suunnitelmaa mietittiin uudestaan, mutta jonkin asteinen provosointi myös siivitti keskustelua. Sama toimintamalli eli participatory planning on tänäpäivänäkin läsnä miehen työssä, mutta nykyään kartalla mietitään joukon liikkeiden sijaan rakennusten sijoittelua.
Toinen tärkeä ominaisuus johtajaksi valinnalle oli nuoren suomalaisen neutraali asema joukon sisällä. Hänellä ei ollut kitkaa muiden ryhmäläisten kanssa ja uskoo että muut myös aistivat kuinka hän rehellisesti viihtyi joukon parissa.
MITÄ MIES TOISI MUKAAN SUOMALAISEEN KOULUTUKSEEN?
Casagrande ei lähtisi välttämättä varsinaisesti muuttamaan mitään. Traditioiden säilymisestä on pidettävä huoli, sillä oikea tieto on jo olemassa eikä sitä tarvitse tyhjästä keksiä. Tätä tietoa ei saa päästää muuttumaan fiktioksi.
Casagrande puhuu myös talkoohengen ja kollektiivisen tekemisen merkityksestä. Kaupungissa elävälle nuorisolle nämä saattavat olla hyvin vieraita asioita ja armeijalla tulisi olla tärkeä rooli näiden vaalimisessa ja kasvattamisessa. Tämän ei tarvitse olla mikään sotilaallinen tehtävä, vaan pitäisi pyrkiä joukon itseohjaavuuteen ja omaan luovuuteen, jolloin johtajat antaisivat joukolle tilaa toimia ja kyteä, esimerkiksi rakentamalla jotain yleishyödyllistä.
Hän haluaa korostaa luovuutta ja sen merkitystä joukossa toimimisessa. Ranskan Muukalaislegioonasta tulleita Casagrande kuvailee ihailtavan hyvin toimiviksi konemaisiksi suorittajiksi, mutta joiden luonnollinen ohjautuvuus ja luovuus on kitketty pois. Molempia ominaisuuksia, luovuutta ja kurinalaisuutta tarvitaan, mutta niiden välillä vallitsee paradoksi.
Kun tulitaistelu käynnistyy kutistuu atmosfääri ja metsä ympärillä 30x30m alueeksi johon yksilön havainnointi rajoittuu. Ryhmän muut jäsenet kasvattavat tätä havainnointialuetta muodostaen verkoston, jolla on kollektiivinen psyyke. Joukon jäsenet kohdistavat omaa aistimistaan johtajaan, seuraten tämän esimerkkiä. Johtajalla on kyky parhaiten ymmärtää ja sitä kautta kanavoida tätä voimavaraa. Tämän tuntemuksen kehittyminen joukon sisällä ei välttämättä vaadi pitkää yhdessäoloa, sillä se voi muodostua silmän räpäyksessäkin.
TOIPUMINEN
"Paras tapa purkaa sisäisiä paineita ja jälkistressiä on mennä ryhmän kanssa sotasairaalaan tapaamaan haavoittuneita kavereita."
Sotasairaala itsessään on jo shokki ja edellyttää prosessointia. Tämän lisäksi sinne mentäessä on tehtävänä piristää siellä olevia kavereita, jolloin omaa pahaa oloaan joutuu prosessoimaan aktiivisesti.
Casagrande näkee nykyään suoritettavat de-briefing-keskustelut toimivina ja tarpeellisina.
Pitkään yhdessä toimineelle joukolle muodostuu rituaaleja ja rutiineja, joita suoritetaan tehtävää ennen ja sen jälkeen. Nämä itsessään ovat jo tietynlaista terapiaa. Prikaatin rutiinina oli suurten operaatioiden jälkeen järjestää joukoille päivällinen, tarkoituksena kiittää hyvin tehdystä työstä. Samalla tuotiin myös ilmi mitä operaation aikana oli kokonaisuudessaan tapahtunut. Tällöin oma, toisinaan merkityksettömältäkin tuntunut tehtävä, sai tarkoituksen osana prikaatin suunnitelmaa, pitäen toiminna mielekkäänä.
Bosnian kokemuksista kokonaisuudessaan toipuminen vei kolme vuotta, mutta Casagrande tuumii onko toipuminen edes oikea termi. Pikemminkin hän näkee kyseessä olleen saman energian valjastus muuhun tarkoitukseen, joka hänen kohdallaan on arkkitehtuuri. Sen saralla hänen projektinsa ovat normaalien talojen lisäksi hyvin epäkonventionaalisia ja niitä varten hän kokoaa ryhmän eripuolilta maailmaa. Tuo joukko sitten kokoontuu pöydän ääreen ja rupeaa myymään ideoita toisilleen. Tavoitteet asetetaan korkealle ja tehtävistä tehdään vaikeita. Ei esitetä kysymyksiä voiko jotain tehdä, vaan miten se voidaan tehdä. Mieli palaa samaan prosessiin kuin sodan aikana.
Kysyttäessä Casagrandelta kaipaako hän takaisin, vastaa mies empimättä kyllä ja myöntää katsovansa valokuvia lähes päivittäin. Joukon kanssa pidentään yhteyttä, etenkin niihin jotka ovat saaneet pahemmin siipeensä ja asuvat invalidisoituneina sotaveteraaneina Kroatiassa. Joukko kokoontuu vuosittain, vierailee sankarihaudoilla ja muistelee menneitä. Nykypäivän sosiaaliset mediat ovat tehneet yhteydenpidosta vaivattomampaa.
SODAN MORAALI
Mostarin tien liftarit aiheutti ilmestyttyään kovan kohun. Kirjasta tuli tutkintapyyntö ja asiaa on ehditty kahteenkin eri otteeseen käsitellä viranomaisten puolesta, mikä ei kuitenkaan ole johtanut minkäänlaisiin toimenpiteisiin.
Casagrande itse tuomisee sotarikokset suoralta kädeltä. Varsinaisia sotatoimia suorittavan joukon taustalla toimi Bosniassa joukkoja, jotka taisteluiden puutteessa hakivat raavauden tunnetta törkeyksien kautta. Hän näkee näiden suorittaneen alemmuudentuntoisina rötöstelyllään julmaa terapiaa omia traumojaan kohtaan. "Nuo joukot tietävät tekevänsä väärin ja sen ilmeneminen on kollektiivisuuden ja talkoohengen negaatio. Kuka tahansa tajuaa, ettei ole millään mittarilla sotilaallisesti tehokasta mennä potkimaan ovia mummolaan."
"Sotarikoksiin puuttuminen on ottanut valtavia askeleita eteenpäin. Se on mahtavaa."
Casagrande mukaan se ilmenee jo pelkästään sillä, että aivan Afrikan kolkista, kuten Ruandasta, saadaan haettua ihmisiä kansainvälisen oikeuden eteen vastaamaan teoistaan. Se on hänen mielestään yksi ihmiskunnan suurimpia edistysaskeleita. "Kun sotarikollisia aletaan hakea Haagiin Amerikasta, aletaan olla jo todella pitkällä."
Casagranden johtajatehtävät alkoivat tiedustelupartioista, joiden johtamiseen hänelle oli varusmiespalveluksen aikana annettu koulutus, jonka hän myös koki soveltuvaksi tuohonkin toimintaympäristöön. Joukon sisällä ei monellakaan vastaavaa johtajakoulutusta ollut.
Henkilökohtaisina ominaisuuksina Casagrande näkee vahvan kyvyn visualisoida näkemäänsä ja kokemaansa, jolloin hänellä oli vahvat eväät omien sanojensa mukaan myydä tulevatoiminta ja suunnitelmansa muulle joukolle. Tapoihinsa myös kuului piirtää tiedusteluretken pohjalta kartta, jossa hän pyrki kolmiulotteisuuteen.
Tämä on helppo kuvitella, sillä pöydän toisella puolella istuu arvostettu arkkitehti, joka koko haastattelun ajan Casagrande puhuu hyvin vahvasti käsillään ja piirtää sormillaan pöydän pintaan kuvaten maastonmuotoja ja joukkojen liikkeitä.
Iskuosastona käytetty kansainvälinen yksikkö suunnitteli operaationsa yhdessä pöydän ääressä kaikkien osallistuessa suunnitteluun. Suunnitelma piti myydä muulle joukolle, jolloin visualisointi ja perustelu tuotteen toimivuudesta oli tärkeässä roolissa. Omien sanojensa mukaan olivat suunnitelmat toisinaan turhan korkealentoisia, jolloin joukko toppuutteli ja suunnitelmaa mietittiin uudestaan, mutta jonkin asteinen provosointi myös siivitti keskustelua. Sama toimintamalli eli participatory planning on tänäpäivänäkin läsnä miehen työssä, mutta nykyään kartalla mietitään joukon liikkeiden sijaan rakennusten sijoittelua.
Toinen tärkeä ominaisuus johtajaksi valinnalle oli nuoren suomalaisen neutraali asema joukon sisällä. Hänellä ei ollut kitkaa muiden ryhmäläisten kanssa ja uskoo että muut myös aistivat kuinka hän rehellisesti viihtyi joukon parissa.
MITÄ MIES TOISI MUKAAN SUOMALAISEEN KOULUTUKSEEN?
Casagrande ei lähtisi välttämättä varsinaisesti muuttamaan mitään. Traditioiden säilymisestä on pidettävä huoli, sillä oikea tieto on jo olemassa eikä sitä tarvitse tyhjästä keksiä. Tätä tietoa ei saa päästää muuttumaan fiktioksi.
Casagrande puhuu myös talkoohengen ja kollektiivisen tekemisen merkityksestä. Kaupungissa elävälle nuorisolle nämä saattavat olla hyvin vieraita asioita ja armeijalla tulisi olla tärkeä rooli näiden vaalimisessa ja kasvattamisessa. Tämän ei tarvitse olla mikään sotilaallinen tehtävä, vaan pitäisi pyrkiä joukon itseohjaavuuteen ja omaan luovuuteen, jolloin johtajat antaisivat joukolle tilaa toimia ja kyteä, esimerkiksi rakentamalla jotain yleishyödyllistä.
Hän haluaa korostaa luovuutta ja sen merkitystä joukossa toimimisessa. Ranskan Muukalaislegioonasta tulleita Casagrande kuvailee ihailtavan hyvin toimiviksi konemaisiksi suorittajiksi, mutta joiden luonnollinen ohjautuvuus ja luovuus on kitketty pois. Molempia ominaisuuksia, luovuutta ja kurinalaisuutta tarvitaan, mutta niiden välillä vallitsee paradoksi.
Kun tulitaistelu käynnistyy kutistuu atmosfääri ja metsä ympärillä 30x30m alueeksi johon yksilön havainnointi rajoittuu. Ryhmän muut jäsenet kasvattavat tätä havainnointialuetta muodostaen verkoston, jolla on kollektiivinen psyyke. Joukon jäsenet kohdistavat omaa aistimistaan johtajaan, seuraten tämän esimerkkiä. Johtajalla on kyky parhaiten ymmärtää ja sitä kautta kanavoida tätä voimavaraa. Tämän tuntemuksen kehittyminen joukon sisällä ei välttämättä vaadi pitkää yhdessäoloa, sillä se voi muodostua silmän räpäyksessäkin.
TOIPUMINEN
"Paras tapa purkaa sisäisiä paineita ja jälkistressiä on mennä ryhmän kanssa sotasairaalaan tapaamaan haavoittuneita kavereita."
Sotasairaala itsessään on jo shokki ja edellyttää prosessointia. Tämän lisäksi sinne mentäessä on tehtävänä piristää siellä olevia kavereita, jolloin omaa pahaa oloaan joutuu prosessoimaan aktiivisesti.
Casagrande näkee nykyään suoritettavat de-briefing-keskustelut toimivina ja tarpeellisina.
Pitkään yhdessä toimineelle joukolle muodostuu rituaaleja ja rutiineja, joita suoritetaan tehtävää ennen ja sen jälkeen. Nämä itsessään ovat jo tietynlaista terapiaa. Prikaatin rutiinina oli suurten operaatioiden jälkeen järjestää joukoille päivällinen, tarkoituksena kiittää hyvin tehdystä työstä. Samalla tuotiin myös ilmi mitä operaation aikana oli kokonaisuudessaan tapahtunut. Tällöin oma, toisinaan merkityksettömältäkin tuntunut tehtävä, sai tarkoituksen osana prikaatin suunnitelmaa, pitäen toiminna mielekkäänä.
Bosnian kokemuksista kokonaisuudessaan toipuminen vei kolme vuotta, mutta Casagrande tuumii onko toipuminen edes oikea termi. Pikemminkin hän näkee kyseessä olleen saman energian valjastus muuhun tarkoitukseen, joka hänen kohdallaan on arkkitehtuuri. Sen saralla hänen projektinsa ovat normaalien talojen lisäksi hyvin epäkonventionaalisia ja niitä varten hän kokoaa ryhmän eripuolilta maailmaa. Tuo joukko sitten kokoontuu pöydän ääreen ja rupeaa myymään ideoita toisilleen. Tavoitteet asetetaan korkealle ja tehtävistä tehdään vaikeita. Ei esitetä kysymyksiä voiko jotain tehdä, vaan miten se voidaan tehdä. Mieli palaa samaan prosessiin kuin sodan aikana.
Kysyttäessä Casagrandelta kaipaako hän takaisin, vastaa mies empimättä kyllä ja myöntää katsovansa valokuvia lähes päivittäin. Joukon kanssa pidentään yhteyttä, etenkin niihin jotka ovat saaneet pahemmin siipeensä ja asuvat invalidisoituneina sotaveteraaneina Kroatiassa. Joukko kokoontuu vuosittain, vierailee sankarihaudoilla ja muistelee menneitä. Nykypäivän sosiaaliset mediat ovat tehneet yhteydenpidosta vaivattomampaa.
SODAN MORAALI
Mostarin tien liftarit aiheutti ilmestyttyään kovan kohun. Kirjasta tuli tutkintapyyntö ja asiaa on ehditty kahteenkin eri otteeseen käsitellä viranomaisten puolesta, mikä ei kuitenkaan ole johtanut minkäänlaisiin toimenpiteisiin.
Casagrande itse tuomisee sotarikokset suoralta kädeltä. Varsinaisia sotatoimia suorittavan joukon taustalla toimi Bosniassa joukkoja, jotka taisteluiden puutteessa hakivat raavauden tunnetta törkeyksien kautta. Hän näkee näiden suorittaneen alemmuudentuntoisina rötöstelyllään julmaa terapiaa omia traumojaan kohtaan. "Nuo joukot tietävät tekevänsä väärin ja sen ilmeneminen on kollektiivisuuden ja talkoohengen negaatio. Kuka tahansa tajuaa, ettei ole millään mittarilla sotilaallisesti tehokasta mennä potkimaan ovia mummolaan."
"Sotarikoksiin puuttuminen on ottanut valtavia askeleita eteenpäin. Se on mahtavaa."
Casagrande mukaan se ilmenee jo pelkästään sillä, että aivan Afrikan kolkista, kuten Ruandasta, saadaan haettua ihmisiä kansainvälisen oikeuden eteen vastaamaan teoistaan. Se on hänen mielestään yksi ihmiskunnan suurimpia edistysaskeleita. "Kun sotarikollisia aletaan hakea Haagiin Amerikasta, aletaan olla jo todella pitkällä."
Artikkeli on julkaistu 8.11.2011 Maanpuolustuskorkeakoulun KALPA lehden numerossa 3/2011
Teksti: kadetit Ville-Tuomas Anttalainen ja Miikka Vasaramäki
Kuvat: Nikita Wu
