Il Sandworm di Marco Casagrande alla Triennale d’Arte di Beaufort04, Belgio

Marta Putelli

ABITARE LA TERRA n.32/2012, ISBN: 978-88-492-2555-6
PDF -LINK TO ARTICLE

Dopo le prime tre interessanti edizioni della Triennial of Contemporary Art by the Sea, sulle coste delle fiandre occidentali è stata presentata, questa estate, una nuova Triennale denominata Beaufort 04, curata da Philipp Van den Bossche e Jan Moeyaert, sotto il patronato di Herman Van Rompuy, Presidente del Consiglio d’europa. è questa la più importante manifestazione artistica e culturale che si svolge nel Nord dell’europa. essa si sviluppa come un museo a cielo aperto, in luoghi pubblici delle città costiere, come piazze, strade e spiagge, dove le opere d’arte e le installazioni di architettura, che riflettono ciò che accade sulla scena artistica europea contemporanea, vengono fruite e visitate liberamente.

Nell’ambito di questa Triennale, a Wenduine, sul tratto di costa belga, l’architetto, urbanista e artista ambientale finlandese Marco Casagrande ha presentato una singolare struttura organica, fatta di salice e sabbia, progettando un’opera raffinata attraverso cui si compie una perfetta fusione tra arte, architettura e

paesaggio. L’intervento ha ritagliato una porzione di dune del litorale, che prospetta verso il Mare del Nord, trasformandola in una nuova ed originale area ad uso pubblico, concettualmente vicina ad un percorso e allo stesso tempo ad una piazza, pensata per essere utilizzata come zona relax, luogo di incontro al riparo dal sole e dal vento, o come spazio di meditazione, date le spiccate connotazioni spirituali che la caratterizzano.

Lo spazio organico, che richiama ad un organismo vivente indefinito, simile a un verme di sabbia, come suggerisce l’Autore, è un’ampia installazione di architettura di 320 mq che sorge dalla sabbia, con altezza e

larghezza pari a 10 metri, lunga 45, realizzata completamente con tralci di vimini intrecciati manualmente, secondo la tradizione artigianale locale. L’architettura segue l’orientamento nord-sud, parallelo alla linea di costa, e presenta un grande occhio sulla sua sommità che consente l’ingresso di un pozzo di luce diretto e zenitale. La struttura è realizzata mediante uno scheletro portante/ irrigidente ad arcate successive conficcate

nelle dune, costituito da rami sovrapposti, legati e intrecciati a tutto tondo per mezzo di controventature costituite da vimini di minore sezione.

Casagrande in prima persona, insieme ai giovani architetti del suo team e ad esperti locali, ha lavorato incessantemente per quattro settimane consecutive alla realizzazione materiale dell’organismo, con l’obiettivo di creare una struttura leggera, un’architettura che aspira ad essere parte integrante del luogo e dell’ambiente, un’opera effimera, di land art, che dialoga strettamente con il paesaggio.

L’eclettico personaggio Marco Casagrande nato a Turku, in finlandia, nel 1971, laureato presso l’Università di Tecnologia di Helsinki, ha insegnato già a partire dal 2000, presso: l’Università di Tokyo Tadao Ando Laboratory; Aalto University; Helsinki University of Art and Design e Bergen School of Architecture. Ha tenuto lezioni presso l’Università di Taiwan Tamkang, e coordina il Centro Academy di ricerca Rovina a Taipei, in collaborazione con l’Università di Aalto SGT, Sustainable Global Centre Technologies.1 Già all’inizio della sua carriera Casagrande ha iniziato a mescolare l’architettura con molte altre discipline, dall’arte alla scienza, attraversando anche settori solitamente estranei all’architettura come l’arte del circo, e realizzando una serie di interessanti installazioni ecologicamente consapevoli in diversi Paesi

del mondo.

Secondo le sue complesse teorie ed il suo approccio progettuale multidisciplinare l’uomo, per essere parte della natura, deve operare in essa in modo preciso e puntuale, e con un tipo di intervento “debole” rispetto

alla sua magnificenza, forza ed energia. L’architettura è espressione ed elemento di mediazione e connessione tra l’uomo moderno e la natura.

Il costruito, pur sviluppandosi progettualmente al di fuori del luogo in cui dovrà sorgere, deve essere pensato per interagire strettamente con l’ambiente e il paesaggio, come qualcosa di artificiale che diventi parte integrante della natura, mantenendo però una propria autonomia ed una forte identità.

Il compimento di uno sviluppo urbano ecologicamente sostenibile, che possa condurre alla cosiddetta Città di terza generazione, vede il futuro sviluppo urbano come il crollo della città post industriale, e prevede un passo indietro da parte dell’essere umano, e quindi dell’architetto, nell’interazione con l’ambiente e il territorio. Tale presupposto diventa un elemento indispensabile per una rinascita della società e della città contemporanea. Per Casagrande gli architetti devono imparare a porsi in modo mistico nei confronti della natura, come se fossero degli “sciamani” che hanno il compito di interpretare e tradurre le sue indicazioni, attraverso la capacità di ascolto del luogo. Secondo queste teorizzazioni la città, ormai in degrado, proprio come un organismo vivente, è complessa, multidimensionale e derivante dalla sovrapposizione

di flussi energetici.

Casagrande riprendendo le teorizzazioni di Jaime Lerner (2), architetto, urbanista e politico brasiliano (Curitiba, 1937), ritiene che attraverso l’agopuntura urbana, cioè intervenendo in alcuni precisi punti da riqualificare, si possa ottenere un risultato di grande risanamento che si irradierà all’intera area o città, come accade con l’agopuntura tradizionale che, intervenendo in un punto dolente del corpo, permette di ottenere benefici in tutto l’organismo, partendo proprio dalla cura e guarigione di alcune sue specifiche

parti. Il principio è questo: recuperare energia da uno specifico punto dolente, rivitalizzando

il punto e l’area che lo circonda e facendo reagire, in tal modo, l’intero organismo.

La città, come il corpo umano, ha dei complessi flussi di energia. Scegliendo accuratamente dove intervenire, è possibile sbloccare i flussi negativi, e attuare un recupero urbano che permetta di attrarre la comunità in quella direzione, poiché quello specifico punto debole si trasforma in punto di forza, e si converte in un polo catalizzatore. Anziché generalizzati interventi di riqualificazione urbana a grande scala, la sua teoria predilige l’attuazione d’interventi puntuali a livello locale, capaci di attivare processi partecipativi e di coinvolgimento

della cittadinanza.

Casagrande, attraverso la realizzazione delle sue opere, ha sperimentato e confermato come gli effetti d’interventi anche di ridotte dimensioni possano avere una grande risonanza ed aprire delle nuove possibilità di risanamento urbano, perché stimolano effetti positivi a catena, in modo rapido e senza l’impiego di ingenti

risorse economiche.

Casagrande descrive la sua opera temporanea, sulle dune di Wenduine, come una “architettura debole”, frutto diretto dell’ascolto del luogo. Una realizzazione artificiale costruita con l’ausilio di soli materiali naturali,

che grazie alla sua organicità e plasticità s’inserisce senza mai prevaricare sull’ambiente e sul paesaggio, ma che anzi aspira ad essere armonicamente integrata, in piena coralità con la sinuosità delle dune per poi, nostro malgrado, essere riassorbita gradualmente dalla natura stessa. Il gioco spettacolare e scenografico

di luci e ombre mutevoli, di complesse e affascinanti proiezioni, che si crea all’interno di questo grande contenitore di vimini, grazie alle fenditure che si aprono tra gli intrecci,crea nello spazio un’atmosfera soffusa, poetica, a tratti surreale, che riporta l’attenzione del visitatore alla profonda relazione tra uomo e natura.

Nel recinto di sabbia, dalle variegate connotazioni spirituali, la luce naturale diventa fondamentale strumento espressivo del linguaggio creativo, mai completamente calcolabile e prevedibile, che sempre sorprende nella sua continua variazione di sfumature e colori, legata al mutare dell’irraggiamento solare durante le ore della giornata. Non a caso il Bernini, accanto ai sei fondamentali principi vitruviani (l’ordine, la simmetria, la disposizione, la distribuzione, l’euritmia ed il decoro) aggiunge nel 1656 “il lume”, tale è la sua rilevanza in architettura. (3)

Di per se la luce, come forma architettonica, appare inscindibile dai caratteri specifici di questa particolare architettura. Anzi, questo luogo, grazie alle emozionali gradazioni cromatiche, sembra celebrare proprio la luce, come protagonista e interprete, nelle sue molteplici sfaccettature e nelle diverse successive sequenze di irradiazione filtrata. L’opera di Casagrande lascia interdetti, stupiti, riflessivi. Ci si chiede come una tale semplicità di forma e di componenti possa creare un tale compiacimento. Di certo quest’architettura effimera, organica, fatta di luce e di ombre, costituisce realmente un’opera d’arte contemporanea.

Marta Putelli

1. Le sue opere sono state esposte per tre volte alla Biennale di Venezia di Architettura (anni 2000, 2004 e 2006), alla Biennale di Havana nel 2000, alla Biennale di Firenze 2001, alla Yokohama Triennial 2001, alla Biennale di Montreal 2002, alla Puerto Rico Biennale 2002, Demetra Hokkaido 2002, Alaska Design Forum 2003, Echigo-Tsumari Triennial 2003, Taipei on the Move 2004, London Biennale Architettura 2004, Sensoria Melbourne 2004, Taiwan Design Expo 2005, Flashes Urbani di Mumbai del 2006, 7-Eleven City 2007, World Architecture Festival 2009, Hong Kong e Shenzhen Bi-Città Biennale 2009, Victoria & Albert Museum 2010. I suoi singolari lavori sono stati premiati nel Architectural Review Emerging Architecture 1999, Premio Borromini 2000, Mies Van Der Award Rohe 2001, Lorenzo Il Premio Magnifico 2001, La Nuit Du Premio Livre 2006, World Architecture Community Awards 2009, World Architecture Festival Award 2009, Architectural  Review Casa Award 2010, World Architecture Community Awards 2010.

2. Jaime Lerner, Acupuntura Urbana, editora Record, Rio de Janeiro, 2003.

3. Gian Lorenzo Bernini, Lettera di accompagnamento al Discorso sopra il Disegno della facciata del Domo di Milano, 1656.

Ruin Academy, 廃墟の学園

「建築的なコントロールは、そこに自然が介入することで人の手から離れてゆく。今のところそれは人の手からは離れていない（自然はとても怠け者だから）。でもいつかそのコントロールはさじを投げられる。モダニズムは失われて、産業の機械が有機物に変わっていく。これは台北にて起こる、現在我々が研究している課題だ。廃墟の学園は、有機的なマシンなのだ。」

- transl. Hiroki Oya
http://ruinacademy.blogspot.fi/

Ana Krstulovic on Organic Knowledge

This is an extract from an e-mail dialog with Ana Krstulovic:

I would say that the "organic knowledge" depends on our inner state as well as surrounding and conditions in which we are at the moment. Because everybody of us has the great ability to understand much more than obvious facts. And that depends on our focus of thoughts...where we put our nucleus of our thoughts. If we are able to put put it right in the middle where our heart is placed we can achieve huge range of data which are in the wider place ....because we are open right in horizontal way and we can "feel it"...it is combination of thinking and feeling which includes intuitive way of recognizing the Truth and finding the right way to really see the Truth and also to act and to work according to that. We are able to organize the space in the way that makes more energy flow which is necessary for that exchange of inner and outer space. Because there are many barriers in our inner space (emotional,...example..if you don't feel well in some company you will be more closed and nothing from outside will come into yourself and you will be block for everything....you wouldn't know nothing...and if you are open and nobody disturbs you and you feel free and you can take a deep breath and than you get "more place for your soul" you are getting wider and you are more connected with surroundings and you can understand better everything around...and there are no doubt ...because you are strongly feel that ) and also there can be barriers in outer space like accumulative energy from the past...because every object has also energy and some "code" in itself. Always is important how you did something and not only what you did...because it reflects on our work. And then of course if you do something with pure love,, that means that you don't have a fear and you are really open then your work have to be done well and everybody can feel and also understand that because you "put right things on the right place".

And also everything ( I mean thoughts as well..like energy emission) are somewhere in the space...everything has the position and also frequency of movement. I think synchronized movement is the key for everything...and really complex form of movement and you really have to feel that how to act and react.

Emily Chang playing cello at Ruin Academy.

Ruin Academy - Casagrande Lab

Ariane Lourie Harrison, Yale School of Architecture

Published in the book ARCHITECTURAL THEORIES OF THE ENVIRONMENT: POSTHUMAN TERRITORY

Third floor, professor's deck, Ruin Academy

Conceptualized and constructed by the Finnish architect Marco Casagrande and his collaborators in C-Lab, the Ruin Academy in Taipei is an independent architectural research institution and an unusual public space for cross-disciplinary exchanges. Its title both describes the lodging of an institution within an abandoned shell of a building, and is a metaphor for the projected ruin of the fortified mentality of academia. Gathering many disciplines around the ecological needs of the rapidly changing city of Taipei, Ruin Academy advances a projective idea of the ruin as the anticipated demise of hermetic thinking. The urban ruin recalls Gilles Clément’s description of the third landscape, a marginal or waste-space resulting from industrial use. Abandoned urban space can harbor biological diversity and political value in that it lies outside, if only temporarily, of the city's financial regime. The materiality and metaphor of the garden situated at the urban margins drives C-Lab’s Ruin Academy design. This case study will examine several of C-Lab’s key terms—the anarchist gardener, urban compost, and the third-generation city—to frame Ruin Academy’s posthuman design and ecological sensibility within the environmental politics delineated by Erik Swyngedouw and Gilles Clément.

Ground floor, Ruin Academy.

Anarchist Gardener

A term devised to align the anarchist’s revolutionary urgency with the gardener’s ethos of careful cultivation, the figure of the anarchist gardener has multiple figurations in C-Lab’s work: the name of the Ruin Academy’s newspaper; the title of a series of C-Lab’s architectonic interventions in Taipei and San Juan, Puerto Rico; a character within C-Lab’s performative design installations. In each case, the anarchist gardener manifests the political and ecological bias in C-Lab’s approach to the built environment.

This colorful figure originated from C-Lab’s close analysis of the Taipei basin: observing that parcels of the Danshui, Xindien and Keelong River flood-banks were being farmed informally (and perhaps illegally) by elderly women, C-Lab appropriated such “Grandmother-dominated community gardens” as a model to define a range of practices that engage urban ecology and operate outside of social conventions, and that hence take on an “anarchist” quality.[1] During urban research workshops undertaken with the National Taiwan University Department of Sociology, C-Lab discovered that these informal plots and community farming traditions overlapped with older formats of land ownership in the city, suggesting that the anarchist gardener recovers a history of land-use patterns around Taipei’s rivers. C-Lab's adoption “anarchist” draws on the counter-cultural overtones rather than the politics of violence of the term: sites for the “anarchist gardener” include urban farms, spontaneous zen gardens, and other marginal spaces in the city.[2]

A similar insight led to the “Anarchist Gardener” installations in San Juan for the Puerto Rico Biennial in 2002. In this instance, Casagrande himself personifies the character of the anarchist gardener, leading a six-hour pedestrian procession from San Juan’s suburbs to its city center. Casagrande's “anarchist gardener” in this instance disrupted urban flows. The procession created twelve spontaneous “CityZEN gardens,” protesting the erosion of pedestrian space by the city’s dominant car culture. Each CityZEN garden, composed from industrial waste materials, adopted the size and shape of an automobile’s parking space to mark the citizen’s resistance to the total industrialization of the city.

As a broadsheet, the Anarchist Gardener demonstrates the range of C-Lab collaborations in Taipei: the River Urbanism workshop blends sociology, civil engineering, and agriculture in working to return the river’s edge to its formerly productive ecosystem; the Urban Acupuncture workshop produces small-scale but socially catalytic interventions into Taipei’s fabric; and the Urban Compost research engages the metaphor and reality of industrial detritus as potential building material.

Ground floor, Ruin Academy.

Architectural Activism

Casagrande’s urban development proposal for Taipei’s Treasure Hill (2003) exemplifies the extent to which performative strategies inform his understanding of architectural activism. Treasure Hill is an urban squatter settlement perched on the Guan-Yin hillside of southwest Taipei, bounded by the Hsin-Dian river and characterized by improvised tiers of terraced dwellings which contrast sharply with the orderly high rises of cosmopolitan Taipei. Settled largely by immigrants and retired veterans, this zone of Taipei has been targeted for demolition to make way for a new urban park. Commissioned by the municipal government to propose an ecological masterplan for the area, Casagrande found that that this settlement, perhaps because of its illegal and marginal status, has evolved organically to operate according to an ecological model: recycling and filtering grey water, using minimal amounts of electricity (“stolen” from the city grid), composting organic waste, and repurposing Taipei’s waste. Casagrande relates his experiences of working on the site:

For the ecological urban laboratory I had to do nothing, it was already there. What I did was to construct wooden stairways and connections between the destroyed houses and some shelters for the old residents to play mah-jong and ping-pong.[3]

Going beyond the masterplan, Casagrande chose to protest Treasure Hill's demolition and instead to demonstrate the area’s potential as an “environmental art work.” He argued that Treasure Hill served as the “attic” of Taipei, containing the urban memory of pre-industrial modes of inhabitation, and that the “attic” contents should be displayed in a manner that was accessible to contemporary Taipei. The ideas for display ranged from a free flea market of scavenged objects to night-time street theater, featuring Casagrande in salvaged veteran’s clothing, torchlit and animating the ruins of the riverfront homes already partially destroyed by city mandate. Casagrande advocated also that Treasure Hill also be understood as a preserve for matriarchical social structure and “squatter self-sufficiency.” Together these two qualities immanent in the site comprised what Casagrande identified as a localized ecological knowledge.[4]

Casagrande staged a second street performance bringing the “memory theater” into central Taipei as an architectonic installation: steel scaffolds bearing an array of plants and books contributed by Treasure Hill dwellers were wheeled into the city center. This display instigated a barter-like exchange with city bookstores: trading Treasure Hill “memories” for books. That this exchange operates according to barter principles renders the performance work consistent with the vision of the ecological economy described by Clement in “The Emergent Alternative”:

Perhaps it is time to think about what will, almost mechanically, best accommodate an ecological regime for the planet. Asking what form tomorrow's currency would take is not asking which currency will dominate (the dollar, the euro, the yen, the euro-yen!) but rather it involves asking ‘what philosophy of exchange and sharing is required for the survival of humanity on this planet?[5]

Clement's proposition that ecology represents an alternative material economy, one that draws on the economic theories of Bernard Lietaer and Alain Lipietz, implies that the ecological (post-human) perspective describes a political project. C-Lab's Treasure Hill intervention offers a critique of profit-driven markets by establishing a non-monetary exchange of urban memory. The roving installation gave voice to the marginalized Treasure Hill community through objects that spoke of the ecological efficiency of this community.

C-Lab’s actual built interventions at Treasure Hill were minimal: stairways, platforms, and bamboo bridges, as well as a water drainage systems and water-filtering gardens.  A scaffold for a new farmers’ market made of bamboo completed C-Lab’s project: a gesture integrating an alternative to profit-driven mechanisms within what Casagrande framed as a paradigm of ecological living. This project, titled Organic Layer Taipei, attracted extensive media attention, an installation at the 2006 Venice Biennale, and sufficient political goodwill from Taipei’s municipal powers to preserve the Treasure Hill settlement, albeit as a cultural site and tourist attraction.

Second floor dormitory, Ruin Academy.

Third Generation City

Casagrande’s intervention at Treasure Hill addresses the concept of the third generation city as an alternative to aggressive urban development;[6] at Ruin Academy, architectural research, workshops and projects also seek to establish the ecological principles of the third generation city. If in Casagrande’s terms, the first generation city refers to modest urban development respecting the topographical and geological constraints of site, and the second generation city is an industrial city that exploits natural resources to drive its expansion, then the third generation city operates on ecological rather than economic imperatives: “the third generation city becomes the organic ruin of the industrial city.” The third generation city is envisaged to be an organic layer that promotes alternative modes of living as well as narratives, or "urban rumors," with the potential to erode the productivist mentality of the industrial city. Existing in the fragmentary organization of which the community gardens managed by "anarchist grandmothers” of Treasures Hill serve as the paradigm, the third generation city mirrors Clement's third landscapes.[7] In Casagrande’s unabashedly utopian conception, we find echoes of a resistance to capitalist regimes described by Clement, who writes of "a global consciousness developed out of environmentalist thought [that] upsets the balance between companies and individuals: a form of mandatory solidarity, inherent to the conditions of life on earth, anchors our minds beyond conventional conflicts of interest."[8]

Clement's theoretical propositions for landscape provide an important conceptual framework for understanding the implications of Casagrande’s third generation city. Clément’s Manifesto of the Third Landscape stresses the alignment of the concept with the Third Estate (the common people as opposed to the nobility or clergy) as an ideal collective. The biological and social diversity implicit in the third landscapes echoes the precepts of the third generation city and its informal community gardens, which stand apart from the ordered, industrialized city.  Casagrande locates evidence for this burgeoning sensibility in the informal community gardens that proliferate in Taipei along river flood banks, in abandoned construction sites and other plots of land the ownership of which is complex or unresolved. He notes that these informal gardens may be transient yet may represent decades of urban farming traditions, for example on the island in-between Zhongxiao and Zhongshing bridges. These informal gardens operate outside of official urban planning as the “voids in the urban structure that suck in ad-hoc community actions and present a platform for anarchy through gardening.”[9]

Performative architecture

C-Lab’s architectural creates performative installations out of the tension between urban detritus and the urban grid. In Ruin Academy, a similar performative tension is achieved by playing living organic material against abandoned urban structure. Operating in many ways like a microcosm of the third generation city, Ruin Academy inserts an organic materiality into the very fabric of its building. It is this layering of the organic into the built that drive the architectural performance.

Ruin Academy occupies an abandoned five-story apartment building affiliated with Taiwan’s JUT Foundation for Arts & Architecture and the Aalto University’s SGT Sustainable Global Technologies Center. All of the windows and interior walls have been removed to create an interior space with plentiful natural light to allow vegetation to grow freely within the building. Swathes of living bamboo and taro become the primary spatial dividers. Plant beds with bamboo, taro, Chinese cabbage, passion fruit, Asplenium nidus and ferns line the interior walls. The irrigation infrastructure for this organic layer is simple: six-inch cylindrical apertures puncture the walls, ceilings, and floors, opening the building and allowing rainfall to traverse the building section. The needs of vegetation override the conventions of human comfort, in some sense suggesting that the vegetation's is the primary inhabitant of the structure.

Ruin Academy operates as a metaphorical and physical “hole in the industrial volume;”[10] porosity to the exterior not only services the interior vegetation but also models the program of the space. Programmatic holes include several fireplaces (something of a leitmotif in Casagrande’s work) and a public sauna on the 5th floor. These holes issue different atmospheric materialities—smoke, steam, and moisture.

The section of the building provides the most powerful expression of porosity. Each of the five stories of Ruin Academy contains an element that escapes its built enclosure. The basement ceiling is blown open to permit the growth of olive trees. On the first floor, an open terrace gathers sunlight and emits smoke from its small fireplace. The second story dormitory is dotted with vegetable plots, for which the irrigation system involves rainwater streaming in from punctured walls and ceilings. On the professor’s deck on the third floor bamboo trees to sprout from unglazed windows. The fourth-floor lounge features another fireplace heat from which helps fuel the sauna on the fifth floor, producing a plume of steam that intermingles texturally with the fireplace smoke.  The floor, typically an inert surface in a building, is here refashioned as mahogany bridges, white-pebble zen gardens, light and rainwells, or organic plots: soft and shifting materialities underfoot stimulate the entire body, following a line of enquiry delineated by Architecture Principe in the 1960s. Yet at Ruin Academy, it is organic growth and decay, rather than the oblique surface that best counters the regimented spaces of modernist rectitude and purity.

Following the example of Treasure Hill, the community of Ruin Academy maintains a minimal environmental footprint with rudimentary work and living spaces. “This is academic squatting,” suggests Casagrande. The architect pairs contrasting worldviews, the institutionalizing agenda of academia and the improvisational practice of squatting, to suggest a new avenue for architectural research.[11] Assembling participants from Helsinki University of the Arts and Design, Tamkang University’s architecture department, and Taiwan University’s sociology department, Ruin Academy’s workshops bring an ecological approach to a mapping of the city’s informal activities. In this sense, lodging a constructed nature within an architecture of decay dramatizes the incursion of the organic in the city. Ruin Academy establishes a living fragment of the third generation city that counters the modern spaces produced by global technology and standardized construction methods.

An event-based program at Ruin Academy draws not only on the PR-logic of contemporary art, such as pop-up venues and mediatic urban theater, but also on the interpretation of the city as a platform for informal and impermanent programs—from night-markets and street vendors to karaoke and tai-chi stagings—that animate the city. Casagrande suggests in his texts and extensive internet broadcasting that events tap the collective mind of the city: “Something is going on . . . a whole city can be designed by rumors.”[12] Ruin Academy, in its form and program, embodies a radical approach to ecological living, challenging the architectural discipline to imagine urban inhabitation as a process of intertwined organic systems and historical architectures, accommodating the flux of rains and rivers as well as the city’s changing demographics. Ruin Academy designs a posthuman assemblage shaped by the forces of metabolic urbanization, in Erik Swyngedouw's terms: "Nature and society are in this way combined to form an urban political ecology, a hybrid, an urban cyborg that combines the powers of nature with those of class, gender, and ethnic relations.[13]

Ruin Academy 
Architect: Marco Casagrande and C-Lab
Site: Taipei, Taiwan

Date: 2010-present

Size: 500 square meters, five floors (20 m x 5m)

Program: Educational
Organizer: JUT Foundation for Arts & Architecture

NOTES

1. Marco Casagrande, Ruin Academy, Anarchist Gardener, vol. 1 2010, 6.

2. Ibid.

3. Marco Casagrande, “Cross-over Architecture and the Third Generation City,” Epifanio 9, 2008), http://www.epifanio.eu/nr9/eng/cross-over.html, (accessed 2/29/2012).

4. Min Jay Kang, “Confronting the Edge of Modern Urbanity – GAPP(Global Artivists Participation Project) at Treasure Hill, Taipei,” paper presented in the Asian Modernity and the Role of Culture Cities, Asian Culture Symposium, Gwangju, Korea, December 4–-7, 2005: 7.

5. Gilles Clement "The Emergent Alternative", see Section III of this anthology, 268.

6. Marco Casagrande, “Ultra-Ruin,” October 8, 2007. http://casagrandetext.blogspot.com/2007/10/ultra-ruin.html. (accessed 2/29/2012).

7. Marco Casagrande, "Urban Acupuncture, 2010, http://thirdgenerationcity.pbworks.com/f/urban%20acupuncture.pdf (accessed 2/22/2012)

8. Marco Casagrande, “Taipei Organic Acupuncture,” Anarchist Gardener, Issue 1 (2010): 6.

9. Gilles Clement, "The Alternative Environment", see Section III of this anthology, 263

10. Marco Casagrande, “Ruin Academy,” Epifanio 14 (2011), http://www.epifanio.eu/nr14/eng/ruin_academy.html, (accessed 2/29/2012).

11. Ibid.

12. Ibid.

13. Erik Swyngedouw, "Metabolic urbanization", see Section II of this anthology, 181.

Text published in the book: 
ARCHITECTURAL THEORIES OF THE ENVIRONMENT: POSTHUMAN TERRITORY

Edited by Ariane Lourie Harrison

ISBN: 978-0-415-50618-2

Routledge, New York, 2013

Change from organic city

Marco Casagrande

Article first published in International Society of Biourbanism, Jan 2013

The current massive urban immigration movement in China, brings people from every areas of the country to the megalomaniac cities, that all are the same. These farmers’ hands are constructing the new anonymous cities. The same hands that know the rural Local Knowledge through physical labor and passing of traditions through generations, are ending up to grease up “modernization” of China. I was working with a couple of illegal immigrant workers from Guanxi province in Shanghai, and asked them to build up fast a community center for migrant workers and this came up in a couple of days: http://bugdome.blogspot.fi/ (WEAK!)

I ask myself, if we really understand and utilize the potential of the movement from the Chinese countryside to the cities, and the local knowledge that is pouring into the cities right now. Can we interpret this volume of organic knowledge? What kind of cities could we really build, with the help of these people? Maybe we should build an illegal city?

Architects’ and designers’ position about organic knowledge is tricky. We are not the ones who carry this collective genetic memory on, but we are in a better position to interpret and negotiate with it, step by step, like a shaman getting answers from the organic side. This can easily go very wrong, when architect starts copyrighting fragments of local knowledge under his ego. I guess often it would be enough to create a platform of accidents for the organic knowledge to surface, start cooking, and finding its own forms and dynamics. Design is not necessarily needed in here, and design should not replace reality – while organic knowledge is close to reality, nature.

In the East Taiwanese town of Yilan there is a fantastic natural pond and cloth washing place, which has become a community center for women. They have developed this place into a roofing structure that grows into the water. All the pieces of the structure are very small, size of one woman to carry along with her cargo of dirty clothes. These small sticks are then tied together with stripes from worn out clothes, and this insect architecture has grown to be in lovely harmony with the site, the water, the sun circulation, and the trees.

A local architect spotted this, and built an “ecological cloth washing center” just 50 meters from the original women’s architecture. In fact, I was brought to admire this concrete and steel made washing station, and just incidentally I did found the original washing space. There were nobody on the architect designed place, whilst the women’s self-built structure was full of happily chatting ladies and their children.

Same kind of thing happened with Treasure Hill. First I was fighting alongside with the local community to avoid the destruction coming from the official city. When we succeeded, the place became a very famous reflection of organic knowledge and soon the city, after spotting this fame, sneaked in and gradually changed the whole real settlement into “Taipei Artist Village”, and the organic knowledge disappeared.

Has it all to do with abstraction in design? During the process, when the work is becoming itself, I need to create a kind of perimeter, or even a vacuum around it. Inside of such boundary I can nurture the kind of environment that starts up the composting process of the site. The work starts growing out of this compost. It can very likely be so, that the “smelliest” places of the city provide the most fertile top soil when composted.

Things are very simple and pleasing to work with when they are going towards nature. Other people, passers-by, and truck drivers instinctively also feel this kind of a level of energy and they don’t hesitate to get close to the work, the working process or the author – which is not necessarily the normal case with “fine-arts”. Nature is not considered as art for fine people. The barbarian savage, the “native” is closest to this art. Only the natives can use abstraction in the powerful way – all the others are just imitating. They don’t feel the general resonating behind the birds’ singing.

I was raised up in Finnish Lapland, in a small village called Ylitornio on the border between tundra and taiga. My father was the chief of police, my mother a teacher. Therefore we were living in the “official building” of the village, inside of which government officials, post-office, telephone center, fire brigade, police station, jail, and jail for escaped hunting dogs were settled as well. All the rest of the village was about modest farmers, fishermen and hunters. But nomadic Sami people were used to come to our one-street village to buy milk and beer, and the care taker of our house was a professional hunter. I started to go with him when I was 5 or 6 years old, and thus basically grew up both in the forest and in the government house. I was equally close to the Sami people as to the police officers. When I moved to Helsinki I didn’t feel much of this kind of connection anymore, but I strongly found it again in Taipei, when I found the urban nomads harvesting in the official city. They are the care-takers of the third generation city and we have to force the official city to contemplate this wisdom. Taipei has a change. Maybe even China has a change, but the feeling of the organic knowledge is the key to survive – in Lapland like in Shenzhen.

Images of Ylan’s women architecture, after Marco Casagrande & Tamkang University students, This is this and this ain’t something else but this is this (http://casagrandetext.blogspot.it/2009/01/taipei-was-ideal-place-to-build-up.html).

CHEN HOUSE зеленый проект 2012 Award

CHEN HOUSE has been awarded the Green Project 2012 / зеленый проект 2012 Award by THE UNION OF ARCHITECTS OF RUSSIA. Congratulation to the little wooden house up on the Datun Mountains of Taiwan!

CHEN HOUSE by Casagrande Laboratory on the Datun Mountains of North Taiwan.

CHEN HOUSE interior sunset.

marco casagrande: cicada برگرفته شده از یانون دیزاین

این فضای عظیم سه هزار و دویست مترمکعبی که در بالاترین نقطه ارتفاعی معادل هشت متر داره بدون استفاده از فلز یا استراکچر صنعتی که تنها و تنها با الگویی حصیری و از الیاف طبیعی بافته و تنیده شده...

این یعنی ظرفیت عظیم مواد طبیعی. ظرفیتی که خیلی راحت از کنارش عبور کردیم و خودمون رو محتاج صنعت نو و مواد و متریال جدید کردیم. به راستی چه نیازهای جدی ای که توسط یک چنین الگویی و با چنین ساختی توسط بامبوی طبیعی برآورده نمی شه اما ما به سمت متریال های صنعتی نفتی و معدنی سوق داریم و معمولا اولین جوابی که برای حل مسائل در ذهن مون میاد با استفاده از اون‌طور متریال‌ها ست...

برگرفته شده از یانون دیزاین ( www.yanondesign.com )

TURUN VANHA KAUPUNKI

Arkkitehti hahmotteli ratkaisun Turun keskustan kaaokseen
Autoliikenne voisi alittaa Aurajoen
- Turun Sanomat 2.12.2012

Arkkitehti Marco Casagrande kyllästyi katselemaan Turun keskustan pirstaleisuutta ja päätti toteuttaa oman suunnitelmansa Turun ydinalueiden yhdistämiseksi. Hän ehdottaa, että autoliikenne ohjattaisiin kulkemaan Aurajoen ali kahdessa kolmikaistaisessa ja noin kilometrin pituisessa kalliotunnelissa. Näin tunnelin maanpäälliset alueet – Tuomiokirkkosilta ja sen läheiset pätkät Uudenmaan- ja Aninkastenkatua – voitaisiin rauhoittaa liikenteeltä.

Ratkaisu antaisi keskustan sydänalueet Tuomiokirkolta Kauppatorille jalankulkijoille, pyöräilijöille ja joukkoliikenteelle.

Casagranden mielestä on vain realismia, että ihmiset haluavat autoillaan lähelle keskustaa. Pysäköintiongelmat ratkeaisivat rakentamalla Vartiovuoren alle iso pysäköintiluola ja laajentamalla nykyistä Louhea. Tunnelista olisi pääsy molempiin.

Casagranden ehdotuksen kannalta oli onnekasta se, että Myllysilta notkahti pari vuotta sitten. Kun uutta siltaa alettiin rakentaa, selvisi joenpohjan kairauksissa että joen alla tulee kallio vastaan noin 20 metrissä. Tätä ennen ei tietoja kalliosta ollut käytettävissä.

Tämä mies loisi Turulle uuden keskustan

Arkkitehti Marco Casagrande haki pitkään maanpäällistä ratkaisua Turun kaupunkikeskustan rauhoittamiseksi. Kunnes hän äkkäsi katsoa pintaa syvemmälle. Jos Casagrande suunnitelma toteutuisi ei hänen tarvitsisi seisoa autojen puristuksessa Aninkaistenkadulla. Valokuva: Jonny Holmén / Turun Sanomat

  

Arkkitehti Marco Casagrandea on aina kiusannut Turun keskustan hajanaisuus: autojen ja ihmisten sekamelska, jossa kummallekaan ei ole oikein paikkaa. Lopulta hän päätti suunnitella keskustan itse: syntyi Turun Vanha kaupunki.

Casagrande on värikäs, särmikäs ja omia polkujaan tallaava arkkitehti. Hän on sanonut haastatteluissa tykkäävänsä mahdottomista tehtävistä, ja sellaisia hänelle on uran varrella kertynyt monta. Ehkä siksi Turun keskustakaan ei ole jättänyt häntä rauhaan, vaan on pysynyt kiusaavana piikkinä lihassa vuosi toisensa perään. 

Kun hän on esitellyt syntymäkaupunkinsa sydäntä eri puolilta maailmaa tulleille vierailleen, häntä on aina vaivannut Turun keskustan hahmottomuus. Se, että keskustan ytimeen kuuluvat Vanha Suurtori, Tuomiokirkko ja Kauppatori ovat yhä irrallisia saarekkeita liikenteen puristuksessa. Kysymys siitä, mitä alueelle olisi tehtävissä, ei ole hellittänyt hänestä otettaan.

Turun Sanomat 2.12.2012, PDF

Casagrande työsti nelisen vuotta näillä sivuilla esiteltävää ehdotusta Turun keskustaksi. Aiheesta hän on ehtinyt puhua vuosien varrella monille kollegoille, tuttaville ja kaupungin kiinteistö- ja rakennusihmisille. Hän on yhyttänyt arkeologeilta kaivaustietoja saven ja kallion paksuuksista Tuomiokirkon ympäristössä, piirtänyt, laskenut, tuskaillut ja välillä pannut koko hankkeen jäähylle.

– Noin vuosi sitten tajusin, ettei keskustaa pidä ajatella kaksiulotteisena, vaan maaperän kerrostumat ja kalliot paljastavana leikkauksena. Siihen asti olin työstänyt ajatuksiani ”tavallisen kartan” varassa.

Suunnitelmissa alkoi uusi vaihe, jota voinee kutsua komeasti Turun kallioiden ottamiseksi hyötykäyttöön.

Suunnitelmien kannalta onnekasta ja olennaista oli se, että Myllysilta oli notkahtanut maaliskuun alussa 2010 ja pantu käyttökieltoon. Myllysillan uudistyömaata varten tehdyistä kairauksista oli joen pohjasta saatu juuri ne tiedot, joita Casagrande kipeästi tarvitsi. 

Selvisi, että kallio tulee joen alla vastaan noin kahdessakymmenessä metrissä. Sitä hän oli mielessään uumoillut ja toivonut, sillä jos joen alla on kalliota, sitä voidaan työstää hyötykäyttöön. Palapeli alkoi hahmottua.

– Jos silta olisi kestänyt, ei joenpohjasta olisi vieläkään kenelläkään tarkkaa mittaustietoa, hän hymähtää nyt.

Ajatusten mallintamisessa kuviksi oli valtava työ. Viime vaiheiden puristuksesta Casagrande antaa kiitoksen nuorelle apulaiselleen japanilaiselle arkkitehtiopiskelijalle Atsushi Yamanakalle.

Casagranden ajatus Turun uudesta keskustasta, tai Vanhasta kaupungista, kuten hän sitä kutsuu, näyttäytyy kuvissa yksinkertaisena ja selkeänä. 

Autoliikenne, joka nyt jyrää Tuomiokirkon editse, pannaan alittamaan Aurajoki kahdessa kolmikaistaisessa tunnelissa. Koska keskusta-alue on kahden kallioharjanteen rajaama jokilaakso ja joen altakin löytyi kallio, tunnelin tekemiseksi ei hänen mukaansa vaadittaisi ihmeitä. 

Tunnelit kulkevat kalliossa koko kilometrin pituisen matkan. Suuaukot sijaitsevat Uudenmaankadun mäessä ja Aninkaistenkadulla konserttitalon alapuolella.

Joen alituksessa tunnelin yläpuolelle jää noin kymmenen metriä kalliota, joten tunneleiden kattoja ei tarvitse holvata. Tunneleita oudoksuvia Casagrande lohduttaa sanomalla, ettei niiden tarvitse olla dramaattisia ja pelottavia putkia.

– Kyllä niistä saa eloisia ja valoisia tekemällä.

Tunneleista Casagrande on piirtänyt kulkuyhteydet kahteen isoon pysäköintitaloon, jotka sijoittuvat joen molemmin puolin. Jo valmiina olevaa Louhea voidaan hyödyntää laajentamalla sitä linja-autoaseman suuntaan.

– Toiselle puolelle jokea Vartiovuoren kallion alle pystytään rakentamaan toinen, riittävän iso Kasken parkkitalo. Se palvelisi Turun saarilta ja Kaarinan suunnasta autoillaan tulevia.

 – Nykyaikana keskustan lähelle on päästävä autolla, se on realismia. Samalla on varmistettava, että parkkitaloista pääsee helposti keskustaan. Se hoituisi Kaskesta esimerkiksi raitiovaunuun hyppäämällä, ellei halua kävellä, selventää Casagrande.

– Parkkitaloille pitää olla samanlaiset kunnianhimoiset laatuvaatimukset kuin koko keskustan suunnitelmien toteutukselle. Se tarkoittaa sitä, että myös parkkitalot on puhallettava eloon eli ne on otettava ja otettavissa muuhunkin käyttöön kuin vain autojen pysäköintiin. Kaskessa voisi hyvin järjestää isonkin konsertin katetussa tilassa. Tai siellä voisi olla kirpputoreja, joissa ihmiset myisivät tavaroitaan auton peräluukusta, hän maalailee.

Itse keskusta säilyisi jalankulkijoiden, pyöräilijöiden ja joukkoliikenteen käytössä. Vanha kaupunki sulkisi sisäänsä Kauppatorin liepeet, jatkuisi kohti Vanhaa Suurtoria ja Tuomiokirkkoa yhtenäisenä tilana. Tuomiokirkkosiltakin rauhoittuisi. Casagranden suunnitelmassa raitiovaunut kulkisivat satamasta keskustan kautta Varissuolle asti.

   

Keskustasuunnitelmassa Casagranden ajatukset kiitävät korkealla, vaikka ratkaisu löytyikin maan alta. Kuten sanottu, hän on aina pitänyt mahdottomista haasteista eikä ole suostunut ajattelemaan tielle mahdollisesti tulevia esteitä. Siksi hän ei ole laskenut, mitä suunnitelman toteuttaminen maksaisi. Kustannusten laskemisen ja tarkentavien piirustusten aika tulee sitten, jos suunnitelmat alkavat ottaa tuulta alleen.

– Kaupunkikuvan on tervehdyttävä. Pitää satsata pitkäntähtäimen suunnitelmiin ja luopua osaratkaisuista. Turun keskustan kohtalon ratkaiseminen on Euroopankin tasolla iso asia ja  paljon suurempi kysymys kuin esimerkiksi Kampin matkakeskuksen rakentaminen Helsingissä, hän sanoo.

ELINA LAMPINEN

Turun Sanomat 2.12.2012
- Link
- PDF

Marco Casagrande

• Syntynyt Turussa 1971.
• Arkkitehtuurin moniottelija, taiteilija.
• Nyttemmin keskittynyt ekologiseen kaupunkisuunnitteluun.
• Työskenteli 1999-2003 Sami Rintalan kanssa Arkkitehtitoimisto Casagrande & Rintalassa.
• Perusti 2003 Casagrande Laboratoryn. Työskentelee myös Haroma&Partners –arkkitehtitoimistossa Turussa.
• Toiminut ekologisen kaupunkisuunnittelun vierailevana professorina Taiwanissa. Opettaa tällä hetkellä muun muassa Aalto-yliopistossa.
• Osallistunut Venetsian biennaaliin 2000, 2004 ja 2006.
• Tunnetaan myös Bosnian sodassa taistelleena palkkasoturina. Julkaisi aiheesta kirjan Mostarin tien liftarit (1997).

TURUN VANHA KAUPUNKI

Massiivinen Kasken pysäköintiluola on piirretty Vartiovuoren alle. Sinne johtavat ajotunnelit sekä Myllyahteesta valtion virastotalon taitse että Kaskentieltä. Luolaa voi huödyntää myös konserttien tai muiden tapahtumien pitopaikkana. Sinne on mahdollista tehdä tilat erilaisille kaupoille tai kauppakeskukselle tai esimerkiksi kylpylälle.

Tunneliratkaisu joen ali rauhoittaa Tuomiokirkon ja Vanhan Suurtorin ympäristön. Sillalle mahtuvat kulkemaan raitiovaunut ja kaupunkilaiset. Sillalle jää tilaa myös pienimuotoiselle torimyynnille. Marco Casagrande mielestä on tärkeää, että Turkuun syntyisi keskusta, jossa olisi yhteistä tilaa Kauppatorilta Tuomiokirkolle asti.

Turun kaupungin keskusta lepää kahden kallioharjanteen rajaamassa laaksossa. Kallioharjanteet näkyvät hyvin esimerkiksi Kaskenmäen ja Taidemuseonmäen ympäristössä. Aurajoen alla savea on noin 20 metriä, torin alla sitä on noin 50 metriä. Suunnitelmassa autoliikenne kulkee tunneleissa Uudenmaankadun, Aurajoen ja Aninkaistenkadun alla.

Tunneleiden toinen suuaukko sijaitsee Aninkaistenkadun päässä nykyisen linja-autoaseman lähellä. Konserttitalon paikkeilta Aninkaistenkadun alta ja ali Puutorin on yhteys laajennettuun Louhen pysäköintiluolaan. Louheen sisälle pääsee ajamaan myös nykyistä reittiä Ajurinkadulta.

Turun Vanhassa kaupungissa keskusta on rauhoitettu joukkoliikenteelle, pyöräilijöille ja jalankulkijoille. Raitoivaunut liikennöivät satamasta Linnankatua Eerikinkadulle ja Kauppatorille. Torilta linja jatkuu Aninkaistenkadulta Hämeenkadulle ja ohi yliopistojen alueiden aina Varissuolle asti.

Kaarinan suunnasta Turkuun tultaessa autoliikenne sukeltaa tunneliin Uudenmaankadun ja Sirkkalankadun risteyksen tienoilla. Tunnelista on yhteys Kasken pysäköintitaloon Vartiovuoren alle.

Turun tunnelit kiehtoivat asiantuntijoita

Arkkitehti Marco Casagrande visio (TS 2.12.) panna autoliikenne kulkemaan tunneleissa Aurajoen alitse herättää varovaista kiinnostusta eri alojen asiantuntijoissa.

Tunneleissa huolestuttaa eniten niiden hinta. Turun Sanomien saamien arvioiden mukaan vastaavat noin kilomerin pituiset, runsaalle liikenteelle tehdyt tunnelit ovat maksaneet noin sata miljoonaa euroa. Tähän päälle tulisivat vielä kallioon louhittavat pysäköintiluolat.

Turun apulaiskaupunginjohtaja Jarkko Virtanen (sd) korostaa, ettei ajatus tunneleista ole Turussa uusi.

- Pitkällä aikavälillä kyseessä on hyvin relevantti vaihtoehto. Kyseessä on koonti jo aiemmin esillä olleista vaihtoehdoista, hän toteaa.

Tunneleita haluttaisiin tutkia
Kustannukset olisivat noin sata miljoonaa euroa

Autoliikenteen paneminen tunneleihin Turun keskustassa saa varovaisen myönteistä palautetta.

Turun Sanomat kysyi eri alojen asiantuntijoilta kommentteja arkkitehti Marco Casagrande ehdotukseen (TS 2.12.), jonka mukaan Aurajoen ali rakennettaisiin tunnelit ja pysäköintilaitos Vartiovuoren alle.

Monen mielestä Casagrande ehdotus on kiinnostava ja sitä sietää tutkia.

- Oi, ajatus siitä, että Turun upea vanha keskusta ja keskiaikainen kaupunginosa pääsisivät nykyistä paremmin esille, kiinnostaa kovasti, Turun joukkoliikennejohtaja Sirpa Korte toteaa.

- Ajatusta ei missään nimessä saa ampua alas. Ideaa on kehitettävä pidemmälle, sanoo hankekehityspäällikkö Veli Viitala Lemminkäinen Infra Oy:stä.

Tunneleihin liittyvät huolet vaikuttavat liittyvän lähinnä korkeisiin kustannuksiin ja riittävätn poliittisen tahdon löytymiseen.

Turun Sanomien saamien tietojen mukaan vastaavissa kilometrin mittaisissa kalliotunneleissa kustannusarviot ovat olleet noin sata miljoonaa euroa. Rakennusaika olisi noin kolme vuotta.

- En näe Aurajoen ali meneviä tunneleita järkevinä. Kuka tunnelit maksaa? Olisi pyrittävä siihen, ettei ydinkeskustassa tarvita henkilöautoja, Meidän Turky ry:n varapuheenjohtaja Maarit Nermes pohtii.

Epäilyksiä aiheuttaa myös se, miten poliitikot pystyisivät sopimaan näin isosta ratkaisusta Turussa. Keskustan kehittäminen on ollut vuosikausia jumissa, kun Turun punavihreät prikaatit ja porvaripataljoonat ovat taistelleet toriparkista.

- Kuinka kauan tätä pitäisi Turussa veivata, jotta yksimielisyys löytyisi? Toriparkistakin on väännetty jo 38 vuotta, Turun Toriparkki Oy:n hallituksen puheenjohtaja Heikki Vaiste sanoo.

Casagrande ehdotusta Vaiste pitää hyvänä.

-          Se on oikein hyvä, hän toteaa.

Casagrande ehdotus

• Tuomiokirkon editse kulkeva autoliikenne pantaisiin kahteen kolmikaistaiseen tunneliin, joka kulkisi Aurajoen ali.
• Tunnelit kulkisivat kalliossa kilometrin pituisen matkan. Suuaukot tehtäisiin Uudenmaankadun mäkeen ja Anminkaistenkadulle konserttitalon alapuolelle.
• Tunneleista olisi kulkuyhteydet kahteen isoon pysäköintiluolaan, jotka sijoittuvat joen molemmin puolin.
• Valmiina olevaa Louhea hyödynnettäisiin laajentamalla sitä linja-autoaseman suuntaan. Vartiovuoren kallion alle rakennettaisiin Kasken parkkiluola, josta pääsisi kävellen tai raitiovaunulla ydinkeskustaan.
• Keskusta säilyisi jalankulkijoiden, pyöräilijöiden ja joukkoliikenteen käytössä.
• Turun ”Vanha kaupunki” sulkisi sisäänsä Kauppatorin liepeet, jatkuisi kohti Vanhaa Suurtoria ja Tuomiokirkkoa yhtenäisenä tilana.

“Ei saa ampua alas”

KEHITETTÄVÄ: Casagrande ajatus on hyvä. Sitä ei missään nimessä saa ampua alas. Ideaa on kehitettävä pidemmälle. Maanalaisesta liikkumisesta voidaan nyt tehdä puoleensavetävää siten, etteivät jalankulkijat edes huomaa kulkevansa maan alla.

Jos tunneli aiotaan tehdä kalliossa, se on Aurajoen kohdalla vietävä myös kalliovaatimuksen takia hyvin syvälle. Kadun pituuskaltevuus on määräyksissä rajattu hyvin loivaksi. Pitää selvittää, onko ratkaisu tältä osin toteutettavissa.

Jatkovaiheessa pitää selvittää, onko hanke hoidettavissa niin, että käytettäisiin sekä kallio- ja betonitunneleita että siltoja.

Veli Viitala, Hankekehityspäällikkö, Lemminkäinen Infra Oy

”Ratkaisut esillä jo aikaisemmin”

RELEVANTTI: Pitkällä aikavälillä kyseessä on hyvin relevantti vaihtoehto. Kyseessä on koonti jo aiemmin esillä olleista vaihtoehdoista. Vartiovuoren alle tuleva pysäköintilaitos on ollut esillä. Tunnelista on tehty valtuustoaloite. Keskustan kehittämistoimikunta mietti viimeksi mahdollisuuksia Vanhan Suurtorin ja Tuomiokirkkotorin välisen katuosuuden rauhoittamiseksi. Silloi todettiin, että pysyvä rauhoittaminen edellyttää tunnelia. Sitä ei kuitenkaan pidetty taloudellisesti mahdollisena.

Uusi elementti on vain se, että P-Kaski yhdistettäisiin läpimenotunneliin. Nyt esitetyt pysäköintiratkaisut täydentäisivät toriparkkia, mutta eivät olisi sen vaihtoehto.

Jarkko Virtanen, Turun apulaiskaupunginjohtaja

”Hinnan ja hyödyn suhde epäilyttää”

HINTAVA: Minulla on kokemuksia tällaisista ratkaisuista ympäri maailmaa. Tukholmassakin on pitkä tunneli. Ruuhkaisissa paikoissa sellainen auttaa muuta liikennettä. Mutta nousee kysymys, onko Turussa niin paljon ruuhkia, vaikka välillä on toki tukkoista. Ja tulee myös mieleen, olisivatko hinta ja saadut hyödyt linjassa.

Uskon, että pysäköintilaitokset ovat pikkuhiljaa menneet ihmisten mieleen. Se on oppimiskysymys. Turkulainen on halunnut saada autonsa liikkeen oven eteen, mutta se ei ole aina käytännössä mahdollista. Suunnitelmassa esitetyt laitokset (P-Louhi ja P-Kaski) olisivat parempia ratkaisuja kuin toriparkki. Toriparkissa minua askarruttavat liikennejärjestelyt.

Markku Lehtinen, Autoliiton Turun osaston puheenjohtaja

”Lisäisi viihtyisyyttä”

KIINNOSTAVAA: Oi, ajatus siitä, että Turun upea vanha keskusta ja keskiaikainen kaupunginosa pääsisivät nykyistä paremmin esille, kiinnostaa kovasti. Se, ettei henkilöautoliikenne kulkisi tällä alueella, lisäisi kaupungin viihtyisyyttä. Tämän sanon sekä tavallisena kulkijana että joukkoliikennejohtajana. Kaikkea, millä joukkoliikennettä nostetaan, kannatan. Tietysti.

Muistan, että ajokorttia ajaessani huristeltiin Tuomiokirkon editse. Nyt alue on ollut jo pitkään liikenteeltä rauhoitettu, joten jotain toki on saatu aikaan. Menikö se niin, että kirkon edestä poistettiin ensin henkilöautot ja sitten bussitkin?

Sirpa Korte, Turun joukkoliikennejohtaja

”Kuka maksaa”

RAHA: En näe Aurajoen ali meneviä tunneleita järkevinä. Kuka tunnelit maksaa? Niiden kaivaminen ei voi olla halpaa. Väitteet henkilöautoilun välttämättömyydestä ydinkeskustassa ovat outoja.

On käsittämätöntä, etteivät autoilijat jaksaisi kävellä kuin vain 200 metriä. Keskustan rauna-alueelle olisi hyvä rakentaa kallioon parkkiluola.

Esimerkiksi Louhen toteutus on hyvä, kun sen sisäänajo sijaitsee hieman ydinkeskustan ulkopuolella. Olisi pyrittävä siihen, ettei ydinkeskustassa tarvita henkilöautoja.

Maarit Nermes, Meidän Turku ry:n varapuheenjohtaja

”Ratkaisuja olisi tehtävä”

TERVETULLUT: Kaikki ideat ovat tervetulleita. Jonkinlaisia ratkaisuja Turun keskustassa ja erityisesti Kauppatorin ympäristössä olisi tehtävä joko pysäköintiluolan kautta tai muuten. Olisi hyvä, että keskusta saisi sellaisen leiman, ettei siellä olisi paljon autoja.

Yrittäjien kannalta yksityisautoilla olisi kuitenkin päästävä mahdollisimman lähelle keskustaa, koska yksityisautoilijat tekevät ostoksia. Toki joukkoliikennettäkin pitää olla.

Vartiovuoren kallioparkki ei kuullosta hassummalta.

Pentti Salonen, Turun Yrittäjien puheenjohtaja

”Kuinka kauan veivataan?”

TARPEELLINEN: Tämä olisi suuren kaupungin ratkaisu, ja Turku haluaa suureksi kaupungiksi. Esitys on positiivinen, sillä siinä viedään autot maan alle.

Kuinka kauan tätä pitäisi Turussa veivata, jotta yksimielisyys löytyisi? Toriparkistakin on väännetty jo 38 vuotta. Kauppatoria tunnelit eivät palvele yhtä hyvin kuin toriparkki. Ydinkeskustan suuria työpaikkoja sekä hotelleja ei tavoitettaisi henkilöautoilla. Turkulainen suostuu kävelemään enintään sata metriä. Toriparkki voitaisiin liittää tunneleihin Aninkaistenmäen kohdalla. Jostakin työt pitää aloittaa ja mielestäni toriparkista on aloitettava.

Heikki Vaiste, Turun Toriparkki Oy:n hallituksen puheenjohtaja

”Taantumuksen tilasta pois”

ROHKEAA: Tervehdin suurella ilolla, että joku uskaltaa esittää tuoreita näkemyksiä Turun vanhasta keskustasta. Minusta Vanhan Suurtorin alue olisi rauhoitettava liikenteeltä. Tuomaankadunhan piti viedä pois liikenne juuri Aninkaistenkadulta ja Uudenmaankadulta. Näin ei ole käynyt.

Alueen hyvä imago pitää tuoda esille. Tuomiokirkko tuo sen esille toisella puolella, mutta toisella, maallisella puolella aluetta sitä ei ole, koska raatihuoneen torni puuttuu. Vanhat kaupungit tunnistaa juuri raatihuoneen tornista.

Kaipaan Turkuun rohkeita päättäjiä. Nyt tuntuu siltä, että kaupunki on ollut taantumuksellisessa tilassa jo useiden valtuustokausien ajan.

Tarja Tuulikki Laaksonen, FT, Turun museokeskuksen tutkija

Turun Sanomat 6.12.2012
Työryhmä:
Ossi Rajala
Jari Heino
Leena Korja-Kaskimäki